43 vastausta artikkeliin “Koulutus & sivistys”

1. Katja Niemi kirjoittaa:
   21. maaliskuuta 2010 kello 22.57

   Suomalainen koulu muutoksessa

   Millainen on suomalainen koululaitos tänä päivänä?
   Suomen ylpeyden aihe on jo vuosikausia ollut hyvä menestyminen kansainvälisessä PISA – tutkimuksessa. Tuloksista pitää olla ylpeä ja niitä käydään hämmästelemässä ulkomailta asti.

   Paradoksaalisesti hyvistä oppimistuloksista huolimatta (tai niistä johtuen), suomalaisnuoret eivät viihdy koulussa kovin hyvin. Oppilaiden viihtymättömyys ja työrauhaongelmat ovat monessa koulussa niin suuria että 45 minuutin normioppitunnista aikaa kunnolliseen opiskeluun jää pahimmillaan vain puolet.

   Koulu kasvattaa myös aivan liikaa suorituskeskeisyyteen. Suorituskeskeisyyden vuoksi ei olla tarpeeksi kiinnostuneita itse oppimisprosessista tai niin tärkeästä asiasta kuin sosiaaliset taidot. Hyvien arvosanojen metsästäminen alkaa pahimmillaan jo alakoulun ensimmäisillä luokilla ja jatkuu sujuvasti läpi koulu- ja opiskeluvuosien. Surullisimpia ovat ne tapaukset joissa alakoulun opettajan tärkein tavoite on kahlata läpi matematiikan ja äidinkielen kirjat taito- ja taideaineiden kustannuksella. Mitä siis jos puolet musiikin tunneista jää väliin, tärkeintä on osata jakolaskut, vai onko?

   Suomalaisten oppilaiden huono koulussa viihtyminen näkyy myös pahoinvoinnin lisääntymisenä lasten ja nuorten keskuudessa. Pitkien koulupäivien päälle monen lapsen elämä on kuormitettu valtavalla määrällä harrastuksia. Suorituskeskeisyys ei siis näy vain koulussa, se jatkuu niin lätkätreeneissä kuin soittotunnillakin.

   Mitkä ovat sitten tulevaisuuden visioita suomalaisesta koulusta?

   Suorituskeskeisyys korvataan ilmiöpohjaisella oppimisella: Peruskoulussa työskennellään enemmän ryhmissä projektien kimpussa, sosiaalisiin taitoihin panostetaan mekaanisen tiedon hallinnan sijasta. Juuri sosiaalisten taitojen puute heikentää koulussa viihtymistä.

   Etiikka: katsomusaineissa siirrytään yhteen katsomusaineeseen, joka pitää sisällään uskontotiedettä ja elämäkatsomusta. Eri taustoista tulevat lapset kohtaavat vieraat uskonnot samassa luokassa television sijaan. Monikulttuurinen Suomi ei kaipaa keinotekoista jaottelua luterilaisiin, muslimeihin tai ateisteihin. On vain yksi todellisuus.

   Lukio: Lukion suorituskeskeisyys johtuu paljolti ylioppilaskirjoituksista(joita ei käytetä edes hyväksi jatko-opinnoissa). Luovutaan kasvavasta ylioppilaskirjoitusten järjestämisestä ja keskitytään tulevaisuuden yhteiskunnan ilmiöiden oppimiseen. Kun YO-kirjoitukset eivät sanele opetusta, opettajat voivat ottaa omat henkilökohtaiset vahvuutensa paremmin käyttöön. Lukiossa voitaisiin siirtyä paremmin tulevaisuuteen valmistavaan opetussuunnitelmaan tarjoamalla opiskelijoille linjoja: yhteiskunnallinen, luonnontieteellinen jne.

   Oppiminen luokkahuoneen ulkopuolella: Nykyajan oppilaan ei tarvitse olla koko aikaa luokkahuoneessa oppiakseen jotain. Opetusta pitäisi järjestää enemmän verkossa ja koulun lähiympäristössä (yritykset, kirjastot, luonto). Myös luonteva verkostoituminen eri koulutusasteiden kesken voi tuoda lisäarvoa oppimiseen.

2. Pilvi Torsti kirjoittaa:
   21. maaliskuuta 2010 kello 23.21

   21.3.2010 HS mielipidekirjoitus: “Koulutuksen tasa-arvoa nakerretaan pienin askelin”

   Koulutuspolitiikan tavoitteena 1960-luvulta 1990luvulle asti on ollut mahdollisuuksien tasa-arvo.

   1990-luvulla lukioon siirtyi 60 prosenttia peruskoululaisista, ja uusia ylioppilaita tuli yli puolet ikäluokasta. Nykyisin lukioon hakeutuvien määrä laskee ja kunta- ja kaupunginosakohtainen vaihtelu kasvaa. Esimerkiksi vuonna 1994 Lapissa meni lukioon 57 prosenttia ikäluokasta, vuonna 2009 enää 42 prosenttia. Kuntien vaihteluväli oli siellä 11–68 prosenttia.

   Nyt kouluverkkoa supistetaan. Maaseudun lukioita ja ammattioppilaitosten sivupisteitä lakkautetaan. Se heikentää koulutuksen sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa. Samanaikaisesti opintotuen reaalisen tason heikentymisen vuoksi lisääntynyt, erityisesti vähävaraisimpien opiskelijoiden opiskeluaikainen ansiotyö, hidastaa ratkaisevasti opintoja.

   Ehdotettu paluu kaikilta opiskelijoilta perittäviin maksuihin, varattomia ja vähävaraisia erottelematta, vie kohti 1800-luvun säätyyhteiskunnan koulutuspolitiikkaa.

   Yliopiston sijaiskansleri Nordenstam kirjoitti vuonna 1849 ministerivaltiosihteeri Armfeltille Pietariin: “Olisi kenties hyvä asettaa mahdollisimman paljon esteitä huonomman luokan kohoamiseksi parempaan eli tulemiselle virkamiehiksi. Pitäisi korottaa maksuja sekä kouluihin että yliopistoon pääsyssä, jotta ehkäistäisiin työtätekevän eli elättävän luokan siirtymistä kuluttavaan luokkaan.”

   Saman ajan yliopistomiehen, kreivi Mannerheimin mukaan “ylemmissä luokissa vallitsee sivistyneiden vanhempien istuttama syvempi siveellisyys, mikä luo aidon pätevyyden julkisiin toimiin”. Siksi yliopistosta oli pidettävä poissa “kaikki talonpojat ja fennomaanit”.

   Ehdotukset opintomaksuista ja opiskeluaikojen jyrkistä rajoittamisista ehkäisevät tasa-arvoa. Talouden heikentyessä ne otetaan käyttöön “välttämättöminä”.

   Pienin askelin tapahtuvassa hyvinvointivaltion suunnanmuutoksessa vastustuskyky karsivia ja markkinaehtoisia prosesseja vastaan heikkenee. Taloudellisen eriarvoisuuden sieto kasvaa ja politiikka on kyvyttömämpää tai haluttomampaa vastustamaan eriarvoistamista.

   Tapani Könönen
   filosofian maisteri
   Ylöjärvi

3. Antti Karjalainen kirjoittaa:
   21. maaliskuuta 2010 kello 23.24

   Väitteet ja kysymykset herättävät joukon ajatuksia.
   Ensimmäiseksi, koulutusurien periytyvyys on itse asiassa vähentynyt Suomessa viimeisen 25 vuoden aikana. Asiaa on tutkinut Turun yliopiston koulutussosiologian tutkimusyksikkö ja he raportoivat muutama vuosi sitten, että vanhempien koulutustaso on nykyään huonompi ennustaja lapsen koulutustasolle kuin se oli 25 vuotta sitten. Tämä on sinänsä hyvä uutinen.

   Huonoja uutisia toki riittää myös. Minua huolettaa eniten lähes kaikissa länsimaissa, myös Suomessa, tapahtuvien kouluvalintojen seuraukset. Siis ajatus siitä, että vanhemmat valitsevat (tietyissä vaihtelevissa rajoissa tietenkin) vapaasti lapsensa koulun. Kun tämä mahdollisuus on avattu, tuntuu lähes luonnonlain kaltaisesti käyvän niin, että alemman sosio-ekonomisen statuksen omaavien perheiden lapset alkavat kasaantua tiettyihin kouluihin ja koulut alkavat homogenisoitua tässä mielessä. Suomessa tämä näkyy selvästi jo suuremmissa kaupungeissa, mutta myös pienemmissäkin. Ymmärtääkseni keskiluokkaisten vanhempien ajattelu on jotakuinkin sellainen, että lapsi pitää saada kouluun josta valmistuu lapsia hyvillä arvosanoilla koska näin voidaan taata myös oman lapsen mahdollisuudet.

   Tilannetta voitaisiin korjata kahdella tavalla. Ensimmäinen on julkistaa koulujen sisääntulevan kohortin keskiarvon ja valmistuvan keskiarvon välinen ero. Tämä kertoo suoraan jotain koulun hyvyydestä, toisinsanottuna kuinka paljon arvoa se aidosti tuottaa sisääntulevalle kohortille. Tämän arvonlisän voisi sitten suhteuttaa sisäänotettavan kohortin koostumukseen. Samalla voisi poistua jonkin verran arvailua, jonka varassa vanhemmat nyt tekevät valintoja kun informaatiota peruskouluista on tarjolla nihkeästi. Toinen korjausehdotus on, että koulu esivalitaan ja että vain painavista syistä sen saa vaihtaa. Toisinsanottuna valinta olisi edelleen olemassa, mutta tämä olisi eräänlainen ‘nudge’ valitsijoille. Tutkimukset ovat osoittaneet, että koulut ovat pääsääntöisesti vain niin hyviä kuin niihin sisääntuleva oppilasaines on ja pitämällä aines mahdollisimman laajasti ympäröivää yhteiskuntaa heijastavana pohjalla oleva viidennes hyötyy enemmän kuin huipulla oleva viidennes kärsii.

   Sitten tuohon maksullisuuteen, en ole nähnyt juurikaan aineistoa tukemaan ajatusta koulujen yksityistämisen tasaavasta vaikutuksesta. Itse asiassa, korkeakouluissa maksullisuudella ei tiettyyn pisteeseen saakka näytä olevan vaikutusta sosioekonomisesti alempien ryhmien osallstuvuuteen jos stipendi tms tuki järjestelmä tukee sitä. Suomessa orastava keskustelu lukukausimaksuista onkin hieman erikoisella polulla, minusta tärkeämpää kuin pohtia mahdollisten maksujen vaikutusta olisi pohtia kuka hyötyy korkeakoulutetusta työväestä ja se kuka hyötyy maksaa. Mielestäni koko yhteiskunta hyötyy, ergo, koko yhteiskunta maksaa. Voidaan kuitenkin myös aika tarkkaan ennustaa paljonko korkeakoulutus lisää yksilöiden elinikäiseen tuloon ja jos halutaan asettaa lukukausimaksu, niiin tätä tuloa voidaan etukäteen tasata sen avulla. Tämä voitaisiin viedä niin pitkälle, että tarkasteltaisiin jopa oppiaineita ja niiden tuloa lisääviä ennusteita.

4. Petri Koikkalainen kirjoittaa:
   22. maaliskuuta 2010 kello 7.32

   Hyviä kysymyksiä. Jos näihin löytyisi helppo ratkaisu, se olisi varmasti jo käytössä, mutta:

   - En ole varma, onko pelkkää retoriikkaa ehdottaa, että puhetta “ilmaisesta koulutuksesta” pyrittäisiin välttämään. Siitä voi syntyä mielikuva, että haluttaisiin jotain vastikkeetta, olla ikään kuin toisten kukkarolla. “Ilmainen” koulutus on julkinen hyödyke, jonka synnyttämiseen on aikoinaan ollut painavat syyt ja riittävä poliittinen tahto; näiden syiden poistumista ei nähdäkseni ole pystytty osoittamaan. Olen saanut omat tutkintoni maksutta, mutta veronmaksajana olen halukas antamaan saman mahdollisuuden muille, esimerkiksi omille lapsilleni (tämä muistetaan usein sanoa) mutta myös minua nuoremmille sukupolville kokonaisuudessaan. Jossain määrin olen ajatellut niinkin, että näiden “ilmaisten” tutkintojen takia olisin joskus velvollinen ajattelemaan muutakin kuin omaa etuani. Nykyään en tosin aina tiedä, mitä tämän sitten pitäisi tarkoittaa.

   - Maksuttomien tutkintojen määrä (1, 2 vai 3 “ilmaista”): ymmärrän silloin tällöin ilmaan heitetyn kysymyksen siitä, että kannattaako taidehistorian maisteria vielä kouluttaa kirkkohistorian ja poliittisen historiankin maisteriksi yhteisin varoin, mutta luulen, että kysymys ei ole lopulta kovin paljon tästä (me historia-sosiologia-filosofia-politiikka-taloustiede-viestintä-koulutetut olemme kyllä varmasti aika kovaääninen ryhmä, mutta pieni). Kun katsotaan koulutusmäärien ja -virtojen kokonaisuutta, ovat ns. suuret massat (ja suuret rahat, intressit ja poliittiset toiveet) enemmän tekniikassa, kaupassa ja luonnontieteissä. Näitä aloja, esim. bio- ja tietotekniikkaa, on myös koulutuksen lukumäärissä voimakkaasti ohjailtu. Silloin kysymys on osittain myös siitä, että jos minut olisi “täsmäkoulutettu” tietyn tekniikan alan osaajaksi ja sitten tämä ala siirtyy kokonaan pois Suomesta, pitäisikö minun korvata “turha” tutkintoni kokonaan omin varoin? Kysymys ei ole mielestäni vain kuriositeetti sen takia, että elinkeinoelämälähtöinen koulutuspolitiikka pyrkii yhä tarkempaan ja välittömämpään työelämävastaavuuteen.

   Näen siis kaksi vaihtoehtoa: 1) joko pidetään kiinni mahdollisuudesta opiskella melko laajasti erilaisia tutkintoja ilman suuria omia taloudellisia uhrauksia — se lisää myös elinkeinoelämän peräänkuuluttamaa “joustavuutta”; 2) siirrytään kohti mallia, jossa tutkinnon oppiala ei työelämään siiryttäessä ole yhtä ratkaiseva kuin Suomessa, ts. “humanisti pääsee pankkiin töihin” (jossa hän saa tarvittavan lisäkoulutuksen ammattiin). Mallin 2 huono puoli on se, että siinä helposti yliopiston nimestä (esim. Englannissa Oxford tai Cambridge) tulee ratkaiseva tekijä, hyvä puoli taas se, että oletus “työelämävastaavista tutkinnoista” on nähdäkseni epärealistinen ja hankalasti toteutettava, ja joka tapauksessa erittäin hidas (kestää luultavasti 10-20 vuotta ennen kuin koulutuksen painopistemuutos alkaa näkyä väestötasolla merkittävällä tavalla).

   - Koulutuksen tasalaatuisuus koko maassa: “Tasalaatuisuutta” ei varmaan voi saada, mutta olen sitä mieltä, että julkisen palvelun olisi oltava kauttaaltaan laadukasta. Jos varakkaat ihmiset voivat rahalla ostaa helposti parempaa, katoaa motivaatio julkishyödykkeiden ylläpitämiseen äkkiä. Kuka sitä paitsi haluaisi laittaa verovarojaan (tai lapsiaan) 2. tai 3. luokan julkiseen kouluun tai yliopistoon?

   Tämänhetkinen työpaikkani on “maakuntayliopistossa”, ja silloin tällöin saa lukea ehdotuksista, joiden mukaan Suomeen mahtuisi vain pari “tutkimusyliopistoa”. Minusta yliopisto lakkaa olemasta yliopisto, jos opetus ei enää ole tutkimukseen perustuvaa. En lainkaan pysty ymmärtämään politiikkaa, jossa julkista valtaa tietoisesti käytettäisiin nykyisin olemassa olevan osaamis- ja sivistystason alentamiseksi. Se on samaa kuin muutettaisiin asfalttitiet sorateiksi tai pyrittäisiin alentamaan lappilaisten tai savolaisten PISA-tuloksia. Jos budjetti- tai väestösyistä on joskus leikattava korkeakoulujen määrää niin leikattakoon sitten (on niitä lisättykin), mutta älköön tehtäkö keinotekoisia yliyli- ja aliyliopistoja. Lisäksi pätee vanha Hesari – Uusi Suomi -esimerkki, eli kilpailu parantaa laatua, pitää varoa (kullakin alalla) yhden muita huomattavasti vahvemman yksikön synnyttämistä — akateemisessa maailmassa siitä seuraa kriittisen ajattelun löystymistä ja omahyväisyyttä; luullakseni jopa helpommin kuin jollain muulla elämänalalla.

   Vielä kommentti “tasalaatuisuuteen”: tieteellisen tason täyttävä tutkimusseminaari, konferenssipaperi, luento tms. on luonteeltaan samanlainen UC Berkeleyssä (jossa tällä hetkellä vierailen) kuin jossain Lapin yliopistossa (eli omassani). Kumpikin opinahjo mielestäni kiistatta tarjoaa esimerkkejä näistä. Edellisessä tarjonta on runsaampaa, ihmisiä on enemmän, “onnistumisprosentti” voi olla parempi, julkaisukanavat ja muut verkostot laajempia jne., mutta se, mitä tehdään, on perusluonteeltaan samaa (siis se “tutkimusyliopisto”). Luulen, että monella muullakin ulkomaisessa “huippuyliopistossa” vierailleella tutkijalla on samankaltaisia kokemuksia (en tarkoita etteikö ulkomailta voisi oppia, paljonkin). Suomalaisissa yliopistoissa on kylläkin edelleen aivan liian vähän opettajia.

   - “Sivistys sivistyksen vuoksi”: en ole varma esittäisinkö asian tässä muodossa (en nyt keksi parempaakaan), mutta ehdottomasti! Moitittujen humanistien keskimääräisessä yliopistoyksikössä on työssä kai suunnilleen saman verran porukkaa kuin suurehkossa peruskoulussa. Peruskouluja on maassamme yli 3000, esimerkiksi täysiä yhteiskuntatieteellisiä tiedekuntia selvästi alle 10. Koulutuksen ammatteihin johtavien suurten virtojen rinnalla yleissivistävä yliopistokoulutus on halpaa, kuin satasia maksava polkupyöräily verrattuna kymppitonneja maksavaan autoiluun (vertailu olisi ehkä muuten mauton, mutta yleissivistävä koulutus ei yleensä edellytä kallista teknistä infrastruktuuria, laitteita ja apuhenkilökuntaa).

5. Sami Luoto kirjoittaa:
   22. maaliskuuta 2010 kello 20.19

   Komppaan hyvin paljon tuota Katjan puheenvuoroa.

   Olen itse 37 vuotias yläasteen laaja-alainen erityisopettaja, ja suhtaudun peruskoulun kykyyn tuottaa järkevää oppimista melko kriittisesti. Oppilaani ovat usein aika klassisia “learning by doing” tyyppejä, ja koen valtakunnallisen opetussuunnitelman tolkuttoman teoriapitoisuuden ahdistavaksi. Oikeastihan on niin, että osin valinnaisia taito- ja taide aineita (kuvis, liikunta, tekninen, tekstiili, köksä, musiikki) lukuunottamatta peruskoulu etenee joka tunti täsmälleen samalla tavalla: On kirja, jossa on teoriaa. Taululle tulee teoriaa. Sinä istut pulpetissa. Tekstiä, tekstiä, ja lisää tekstiä.

   Väittäisin, että useimmat esim. tänne pelastuskirjaan kirjoittavista eivät olleet noin 6,5 keskiarvon oppilaita. Emme juurikaan kykene analysoimaan sitä, miltä peruskoulu tuntuu, jos noin 70 prosenttia kolmen vuoden aikana opetetusta asiasta tuntuu liian vaikealta ja keskittyminen mahdottomalta. Uskon, että meille peruskoulu oli mukava kokemus. Ja miksipä ei olisi ollut; peruskolu on tarkoitettu lukemisesta ja kirjoittamisesta pitäville pikku suorittajille.

   Amikseen menevät ne, jotka eivät pärjänneet peruskoulussa. Se on jotenkin absurdia. Ei tämän pitäisi mennä niin, että yhdeksän vuoden putki päätyy joko iloon tai vitutukseen. Ilolla lukioon ja vitutuksen kautta amikseen. Amiksessa toki monet sitten ensimmäistä kertaa elämässään tykkäävät koulunkäynnistä.

   Jos joku väittää, että peruskoulu ei tuota pahaa mieltä kellekään, on pahasti väärässsä. Niin kauan, kuin on arvostelua on vertailua. Vertailussa aina tiedät missä kohtaa tyhmyysjanaa seisot. Ei kutosen oppilas tunne oloansa yhtään sen vähemmän tyhmäksi kuin entisen “suppean” matikan tasoryhmän oppilas.

   Mitä Pisa -tutkimus mittaa? Tietääkö kukaan? Mitä jos se onkin kehäpäätelmä? Raamattu on totta koska se lukee Raamatussa. Peruskoulu on hyvä, koska oppilaat pärjäävät Pisa -tutkimuksessa. Mitä jos Pisa -tutkimus ei olekaan mitään muuta kuin Tatu Vanhasen kognitiotutkimusten jatkumo? Suunniteltu mittaamaan niitä ominaisuuksia joita sen halutaankin mittaavan? Oikeuttaa juuri sen valtakunnallisen opetussuunnitelman, jonka sen halutaankin oikeuttavan. Onko se hyvä tutkimus, koska suomalaiset teinit pärjäävät siinä hyvin? Samalla tavalla kuin suomalaiset teinit pärjäävät afrikkalaisia paremmin Tatu Vanhasen rakastamissa älykkyystesteissä?

   Jos minä olen jotkin kahdeksan opettajavuoteni aikana oppinut, niin se on tämä:

   Yläasteella nuoret opiskelevat lähes yksinomaan SUORITUSKESKEISESTI (Aivan niinkuin Katja totesi). Opiskellaan, jotta saataisiin hyvä NUMERO. Numero on kuin jonkinlainen jumalallinen stigma tai graalin malja. Numero on tärkeä, koska numero mahdollistaa paremman jatkopaikan. Oppiminen tuntuu perustuvan lähes puhtaaseen VÄLINEARVOON.

   Miksi peruskoulu on sellainen kuin on? Väitän, että puhtaan teknis-taloudellisista syistä. Jos halutaan minimirahalla ja minimimiehityksellä opettaa minimimäärä MAKSIMAALISELLE määrälle oppilaita, on tämä kaikista loogisin systeemi. Koska valtaa pitävien kakarat pärjäävät tässä systeemissä paremmin kuin proletariaatin penskat, ei systeemistä tietenkään haluta luopua. Komppaan peruskouluanalyysissäni hyvin paljon Foucaul’ta – tämä on vain yksi mahdollinen opettamisen muoto. Tähän on päädytty osin historiallisen sattuman kautta, osin vallankäytöllisistä syistä. Klassinen kysymys on aina tämä: “Jos lapset eivät olisi päiväsaikaan koulussa, niin MIHIN ME HEIDÄT LAITTAISIMME?”

   Ehdotan seuraavia muutoksia:

   1. Peruskouluun lisää valinnaisuutta. Pakkoruotsi pois, mutta myöskin pakkokemia ja pakkofysiikka pois. Minkä helvetin takia jokaisen kasiluokkalaisen pitää tietää alkyynin kemiallinen kaava? Kuinka moni teistä osaa sen piirtää?

   2. Systeemi, jossa learning by doing on mahdollista. Integroidaan omaurat peruskoulun sisälle. Fuusioidaan ammattikouluja ja peruskoulua. Ammatillisesti suuntautunut linja mahdolliseksi jo yläasteella.

   3. Opetussuunnitelmaan lisää vapautta. Peruskoulu tällaisena tappaa luovuuden. Mahdollisuus suorittaa fysiikkaa vaikka rakentamalla aurinkokellon ja äidinkieltä tekemällä räppilyriikoita. Pitää saada enemmän tehdä “omaa juttuu”.

   4. Urheiluseurojen ja koulujen välistä yhteistyötä kehitettävä. Pitäisi olla enemmän mahdollista treenata kouluaikana omaa lajia. On älytöntä, että joku 13 vuotias treenaa taitoluistelua 13 tuntia viikossa iltaisin ja on pakotettu päivisin treenamaan liikunnan valtakunnallista opetussuunnitelmaa.

   5. Ylipäänsä lisää yhteistoiminnallista oppimista ja projektiluontoista toimeksiantoa. Ei näin, että saatetaan istua seitsemänkin tuntia putkeen pulpetissa valtavan vitutuksen vallassa, ja katsoa koko päivä vuoronperään taululle ja edessä makaavan kirjan sivulle.

   6. Ehdottomasti enemmän kertausta. Olen vakuuttunut, että esim. ruotsissa olisi paljon tehokkaampaa opetella seiskan ja kasin oppisisällöt kolmen vuoden aikana. Nykyisin mennään eteenpäin vain eteenpäin menemisen vuoksi.

   7. Sosio-emotionaaliset taidot omaksi oppisisällöksi. Hirveän monet ovat hirveän onnettomia. Iphone ja pleikkari ei korvaa koskaan inhmillistä vuorovaikutusta. Fiksuinta mitä lapselle/nuorelle voi tehdä on ihan rauhassa KUUNNELLA, mitä hänellä on asiaa. Usein tuntuu, että suomalaiset perheet jotenkin kollektiivisesti vain suorittava, ja kukaan ei muista köllötellä sohvalla ja kertoa tunteistansa ja ajatuksistansa. Juttelu voi pelastaa maailman.

   Korostan vielä, että ydinajatukseni on tämä: Jos pärjää suomalaisessa peruskoulussa, niin tästä ei voi loogisesti päätellä, että olisi tyhmä. Tästä voi ainoastaan päätellä, että suomalainen peruskoulu on näköjään institutionaalinen viitekehys, joka ei sovi kaikille. Muutetaan se sopimaan kaikille.

   Kääpiöt ovat lahjakkaita limboamaan.

   Sami

6. Petri Koikkalainen kirjoittaa:
   22. maaliskuuta 2010 kello 23.57

   Tässä Tuukka Tomperin ja Hannu Juuson kirjoituksessa (HS 21.3.) oli kouluopetuksesta samankaltaisia näkemyksiä kuin yllä Katjan ja Samin kirjoituksissa:

   http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Lasten+filosofointi+syventäisi+kouluopetusta/1135254774297

   Luulen, että ongelmat heijastuvat myös niihin hyviin oppilaisiin ja yliopistoon (ja oletettavasti “oikeaan työelämään”, mistä en juuri mitään tiedä) saakka; liian vähän on sellaisia opiskelijoita, jotka uskaltavat lähteä tekemään näitä omia aurinkokelloja ja raplyriikoita tai niiden vastineita jollain muulla alalla — ei ikään kuin jakseta uskoa, että asiat ovat avoimia ja niihin voi yrittämällä ja erehtymällä vaikuttaa. Mieluummin opeteltaisiin oletettuja “sisältöjä” joidenkin viisaiden kirjoista tai luennoilta, mikä on turhaa ja minusta suomalaisille jotenkin ominaista auktoriteettiuskoa. Sitten puhutaan (muka leikillisesti) jostain guruista jne. Ei ne oikeasti viisaat opettajat halua että niitä uskottaisiin, vaan että niiden opetukset pantaisiin koetukselle ja hyväksytään vasta kriittisen tarkastelun jälkeen, jos yleensä hyväksytään.

   Mutta asioiden tärkeysjärjestyksessä nämä peruskoulun haasteet ovat kyllä erittäin korkealla.

7. Matias Möttölä kirjoittaa:
   23. maaliskuuta 2010 kello 0.22

   Täällä on upeaa porinaa ja ajatusten lentoa! Muutama huomio:

   Pisa-tutkimuksesta:
   Ylen MOT-ohjelmassaan Hannu Sokala yritti selvittää, mitä Pisa-tutkimus itse asiassa mittaa. Pisassahan tutkitaan osaamista äidinkielessä sekä matematiikassa. Matematiikan osalta kokeessa keskitytään jonkinlaiseen “kevytongelmanratkaisumatematiikkaan” jollaiseen Hannun mukaan Suomessa on satsattu 1970-luvulta lähtien. Vaativammassa matematiikassa suomalaisten taidot ovat vaatimattomat. (Yksi yliopisto-opettajani pilkkasi Suomessa opiskeltavan lyhyttä ja lyhyempää matematiikkaa.)
   Äidinkielen osalta on usein todettu, että jos maassa on paljon opetuskieltä ei-äidinkielenään puhuvia, niin Pisan tulokset ovat parempia. Siis Berliinin Kreuzbergissä Pisa ei mene hyvin, mutta koulussa saatetaan silti edistyä valtavasti.
   http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=28&t=501&a=4396
   http://lotta.yle.fi/motweb.nsf/sivut/ohjelma?opendocument&pageid=Content1136194C36C

   Pisa on yhden lukemani artikkelin mukaan kehitetty OECD:n amerikkalaisten ja -henkisten virkamiesten toimesta vauhdittamaan USA:n koulujen uudistamista, mutta moni muukin maa on saanut siitä hyvän “apurin” kotimaiseen keskusteluun.

   (Pisasta vielä sen verran, että jos Suomessa tunnutaan tuudittautuneen jonkinlaiseen Pisa-euforiaan, niin ei kyse ole vain kotimaisesta propagandasta. Useissa Euroopan maissa olen huomannut ihmisten tuntevan tämän tutkimuksen hyvin ja muistavan Suomen menestyksen. Pisa työllistää valtavasti esim. Suomen Pariisin-suurlähetystöä.)

   Peruskoulusta:
   En osaa lisätä opettajaosallistujiemme analyysiin muuta kuin että minusta on valtava arvo sillä, että Suomessa ei jatkuvasti mitata/mitattaisi oppilaiden menestystä ja laitettaisi heitä järjestykseen kuten monissa muissa maissa. Pidän hyvänä oman kouluaikani ja kouluni ollutta systeemiä, jossa ala-asteella ei anneta numeroita vaan H-T-K.
   On myös suuri arvo sillä että vain muutama prosentti ryhmästä jää luokalle. Esim. Ranskassa ollaan edelleen Suomen 50-luvun tms. tasolla n. 25-30% jää luokalle 15 ikävuoteen mennessä. Toki joo motivaatio voi olla vähäinen oppilaalla jos hän tietää että läpi mennään joka tapauksessa, mutta jos lisäämme “kannustinvaikutuksia” sen kustannuksella että tuplaantumiset lisääntyvät, tuskin päädymme parempaan.

   Sosiaalisista taidoista:
   Oppiminen on toki pitkälti yksilölaji, ja siihen voi liittyä kilpailuakin. Mutta sen pitäisi olla paljon enemmän yhdessä tekemistä ja yhdessä edistymistä, jos mahdollista.
   Katjan ja Samin puheenvuoroista huokuu se valtava merkitys joka opettajan humaaneilla taidoilla ja koulun ilmapiirillä on oppimiseen koululaisena ja erityisesti oppimiseen IHMISENÄ. Miten opettaa sosiaalisia taitoja? Miten opettaa läsnäoloa, empatiaa, joukkuepeliä, itsetuntoa, tilannetajua? En sano, että toiset vain osaavat ja toiset eivät, mutta nämä eivät ole kuin osin teknisiä taitoja. Ne liittyvät elämänasenteeseen ja ymmärrykseen ihmisyydestä. Tämän korostaminen on minusta äärimmäisen tärkeää. On upeaa jos opettajankoulutus tässä pystyy jotakin tekemään.

   Korkeakoulutuksesta:
   Petri ja Antti, voimmeko kovin pitkään enää lähteä siitä, että meillä on systeemi joka tuottaa omiin tarkoituksiimme sopivia opiskelijoita (=ajattelumalli “Suomi” saa, “Suomi” maksaa)? Esimerkiksi te kaksi ja minä taidamme olla parhaillaan ulkomailla rikastuttamassa jotain toista maata hankkillamme taidoilla (lukuunottamatta tietysti työtä Pelastuskirjan ja siten Suomen eteen…).
   Vaikka me emme niihin haluaisi tarjoajina osallistua, korkeakoulutukselle on globaalit markkinat. Suomalaiset hakevat koulutusta muualta ja muualta tullaan Suomeen (vaikkei tietenkään suurissa määrin).
   Jos Aalto-korkeakoulusta valmistuu 100 eläkejärjestelmäspesialistia, kuinka moni heistä jää Suomeen? Monenko pitäisi? Voi tietysti ajatella, että meidän ei tarvitse tai kannata kouluttaa yleisiä eläkespesialisteja vaan nimenomaan SUOMALAISEN eläkesysteemin spesialisteja, jotta lähdölle tulisi korkeampi kynnys, mutta se tuntuisi kuin DDR:n kieltenopetukselta, jossa opeteltiin kääntämään salasanomia eikä kommunikoimaan vieraan (ja houkuttelevan) maan kielellä.

8. Jussi Vauhkonen kirjoittaa:
   23. maaliskuuta 2010 kello 13.21

   En ole varma, ymmärsinkö, mitä Matias ajoi takaa Aalto-yliopiston eläkejärjestelmäspesialisteilla (ymmärtämistä olisi saattanut helpottaa, jos luonnossa voisi havaita jotakin sellaista kuin Aalto-yliopistosta valmistunut eläkejärjestelmäspesialisti).

   Vierastan kuitenkin markkinametaforaa yliopistokoulutuksessa. Yliopistotutkinto voidaan ymmärtää tuotteeksi, jota yliopisto yrittää myydä ja opiskelija (tai tämän vanhemmat) päättää ostaa tai olla ostamatta. Mutta kuinka todellista tämä on ja kuinka hyödyllinen metafora on politiikan suuntaamisen kannalta? Muutama huomio:

   (1) On otettava vakavasti tutkimuksen ja opetuksen yhteys, johon Petri viittasi tuolla aiemmin. Koulutustuote on jossain määrin keinotekoinen palanen yliopiston kokonaisuudesta.
   (2) Opiskelijoiden liikkuvuutta köyhistä maista rikkaisiin ja rikkaiden maiden välillä motivoivat luullakseni erilaiset tekijät, jotka eivät tyhjene tuotteen hinta-laatu-vertailuun.
   (3) Tosiasiallisesti globaalia on vain ehkä tusinan tunnetuimman englanninkielisen yliopiston opiskelijoiden rekrytointipohja.

9. Sami Luoto kirjoittaa:
   23. maaliskuuta 2010 kello 14.21

   Matiaksen puheenvuoroon totean lyhyesti sen, että hän on mielestäni täysin oikeassa korostaessaan luokalta pääsemisen tärkeyttä ja moraalista arvoa. Mielestäni syrjäytymisen ehkäisy on yksi kasvatuksellisten instituutioiden ylimpiä arvoja.

   Esimerkiksi meidän koulussamme perustettiin viiden koulussa huonosti menestyvän oppilaan ympärille oma luokka, joilla on erittäin ammattitaitoiset vakinaiset aineen opettajat. Tämä oli mahdollista, koska päteviltä opettajilta puuttui tunteja, ja kehyksessä oli varaa. En usko, että maailmassa on montaakaan maata, joissa tehdään niin, että viidestä heikosta tehdään ryhmä ja annetaan heille parasta mahdollista opetusta, mitä koulu voi tarjota. Tästä annan ison hatunnoston rehtorille, joka pitää syrjäytymisen ehkäisyä yhtenä moraalisena perusprinsiippinään.

   Ylipäänsä, mitä tulee moraaliin, niin mielestäni instituutioiden isoimmat satsaukset pitääkin laittaa heikoimpiin. Se on juuri sitä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Miten se menikään: jos on fiksu kasvatus ja fiksut geenit, niin se on sellainen kultalusikka suuhun, että elämässä selviäminen ei juurikaan riipu siitä, käykö yläasteensa Pakilassa, Kontulassa vai Lusakassa.

   Kuka sen sanoikaan; Yhteiskunnan moraalinen taso määritellään siinä, miten se kohtelee vankejaan. Tämä ei ole analogia, mutta ehkä sama pätee kaikkiin heikommat kortit saanneisiin.

   Toki jälleen haluan korostaa samaa ydinajatusta kuin edellä:

   On jossain määrin absurdia, että yhteiskunta on moraalisessa valmiudessaan valmis satsaamaan tsiljoonia euroja, jotta erilaisista oppimisen ongelmista kärsivät lapset pysyisivät messissä TÄSSÄ VIITEKEHYKSESSÄ. Eli jälleen ollaan tässä samassa tilanteessa, jossa itse perusprinsiippi – peruskoulu tällaisenaan ja valtakunnallinen opetussuunnitelma pidetään annettuna, kiveenkirjoitettuna.

   Missä kohtaa erityisoppilaiden määrä on niin iso, että joku muukin kuin tämän keskustelun alullepanijat heräävät ajattelemaan, että ehkäpä vika ei olekaan oppilaissa vaan itse viitekehyksessä. ADHD tunnetusti on haitta matikan tunnilla ja valtava lahja mäkihypyssä, lätkässä ja motocrossissa.

   Tavallaan näen tässä moraalisen ironian: On ylevää, että heikkoihin satsataan, mutta kyseessä on vähän sama kuin otettaisiin lauma heikkoja kukkakeppiraajat omaavia tietokonenörttejä, pakotettaisiin heidät painonnostokurssille – joka ei motivoisi saati kiinnostaisi heitä ollenkaan – ja annettaisiin heille maailman parhaat valmentajat. Niin painonnoston tekniikan kuin urheilupsykologiankin saralla. Tavallaan olemme tähän pakotettuja, koska vallitsevassa viitekehyksessä vaihtoehtona on syrjäytyminen.

   Onko tuossa analogiassa järkeä? En ole ihan varma, koska keksin sen juuri.

   Tavallaan olemme kuitenkin edelliseen pakotettuja, koska vallitsevassa viitekehyksessä vaihtoehtona on syrjäytyminen.

   Mutta ehkä olisi niin moraalisesti, opillisesti kuin KANSANTALOUDELLISESTIKIN järkevää muuttaa sitä viitekehystä, jossa syrjäytymisen riski ilmenee näin suurissa määrin, ja vaatii näin valtavan kansantaloudellisen satsauksen.

   Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

   Sami

10. Matias Möttölä kirjoittaa:
    23. maaliskuuta 2010 kello 15.43

    Jussi, elävän elämän esimerkki: Tein tutkintoni kansainvälisestä politiikasta. Pidän suurena arvona sitä, että opintoni mahdollistavat tämän alan työt missä tahansa. Siis että lukulista oli vain pieneltä osin SUOMEN spesifejä kysymyksiä ja niihin liittyvää teoriaa, ja suurelta osin alan laajempia perusteita ja kv suhteiden historiaa.
    Siis: Suomessa tulee mielestäni tarjota tutkintoja joita ei ole suunniteltu vain Suomen sen hetken tarpeisiin. Totta kai aloissa on eroja ja opettajan ym koulutus täytyy tehdä ko maassa.

11. Antti Karjalainen kirjoittaa:
    23. maaliskuuta 2010 kello 16.59

    Hieno keskustelu tosiaan ja tässä nopea vastaus Matiaksen kommenttiin. En jotenkin osaa pitää sitä merkittävänä riskinä, että suomalainen nauttii ilmaisen opetuksen kotimaassa ja sitten häipyy ulkomaille. Toki näin käy, ja tulee aina käymään. Sattumoisin esitin saman kysymyksen hiljattain Kosovon opetusministerille kun hän sanoi, että maa satsaa koulutukseen merkittävästi. Hän sanoi, että he ovat valmiita ottamaan sen riskin. Minusta Suomi on tähän myös valmis.

    En myöskään halua väittää, että yliopistoissa tulisi opettaa vain sellaisia tutkintoja jotka sopivat vain Suomen tarkoituksiin. Eihän se ole kenellekään (ml Suomi) hyödyllistä. Tarkoitan lähinnä sitä, että on kaikille veronmaksajille arvokasta (myös taloudellisessa mielessä), että sillä on korkeakoulutettua työväkeä ja tästä seuraa, että veronmaksajat voivat rahoittaa porukalla tätä työväkeä sen sijaan, että yksilöt tekisivät sen itse.

    On myös hienoa nähdä, että koulutuksen sisällöistä puhutaan. Tämä on tärkeää keskustelua koska PISA ja sen mukana tulleet selkääntaputukset ovat aiheuttaneet hieman passiivisuutta koulujen sisältökeskusteluisssa. Sitä pitää käydä jatkuvasti.

12. Katja Niemi kirjoittaa:
    24. maaliskuuta 2010 kello 10.00

    Kiitos mielenkiintoisista puheenvuoroista,

    Sami toi esille erinomaisia näkemyksiä peruskoulun opetuksen uudistamisen suhteen. Minä toisin mukaan vielä muutaman lisää:

    Viimepäivinä Hesarissa on käyty myös keskusteluja kansalaistaitojen opettamisesta koulussa. Itse muistan opiskelleeni kyseistä ainetta ala-asteella 80-luvulla.

    Kansalaistaitojen kehittämiseen törmään erityisesti opettaessani yhteiskuntaoppia yläasteella. Teemakokonaisuudessa “perhe ja yksilö” opiskellaan mm. perheisiin, parisuhteen solmimiseen ja avioeroon liittyviä asioita. Oppilaita nämä teemat tuntuvat kiinnostavan todella paljon. Niiden kautta peilataan paljon myös henkilökohtaisia kokemuksia, esim. vanhempien avioeroa. Peruskoulussa olisi jätettävää tilaa myös oppilaiden omien elämäntarinoiden avaamiseen. On liikuttavaa miten vilkas jääkiekkoileva nuorimies uskaltaa avautua ja vaihtaa kokemuksia.

    Minulle yhteiskuntaoppi on siis ennen kaikkea tätä kansalaistaitojen opettamista. Koko oppiaine on täynnä tärkeitä kansalaistaitoja, jotka eivät saisi jäidä vain kuiviksi faktoiksi. Tärkeämpää on se, mitä oppilas tekee kyseisillä tiedoilla.

    Toinen tärkeä teema yhteiskuntaopissa on mielestäni suvaitsevaisuuskasvatus. Monet yläasteikäiset pojat tuntevat suuria ennakkoluuloja esimerkiksi homoja ja maahanmuuttajia kohtaan. Opettajilla on keskeinen rooli myös tässä, varsinkin kun asenteet maahanmuuttajia kohtaan ovat taas koventuneet.

    Vähemmän siis nippelitietoa, niin yhteiskuntaopissa kuin muissakin oppiaineissa. Enemmän suvaitsevaisuutta ja taitoja, joiden avulla pärjää suomalaisessa yhteiskunnassa.

13. Risto Karinen kirjoittaa:
    24. maaliskuuta 2010 kello 21.20

    Katjan ja Samin näkemyksiä peruskoulun kehittämisestä komppaan. Eikö keskeinen koulun tehtävä ole opetuksen rinnalla kasvatuksellinen – myötävaikuttaa siihen, että koulusta tulee ulos ns. “kunnon ihmisiä”? Silloin kyse on ihan jostain muusta kuin suorittamisesta. Tämän kasvatusfunktion toteuttamisen mittaaminen on tietysti sitten toinen juttu – ehkä siihen hyvää dataa on koululaisten ja heidän vanhempiensa antamat arviot onnistumisessa tässä ehkä jopa tärkeämmässä tehtävässä (?). Opetuksen mittaamisen osalta tuen Antin ehdotusta – katsotaan ja seurataan sisääntulevan kohortin matkaa koulun läpi tuon yksisilmäisen keskiarvotuijotuksen sijaan. Kova koulu olisi se, joka vaikeista lähtökohdista (asuinalue, lasten ja nuorten sosioekonominen asema) pystyy tekemään vuosien mittaan kestävästi hyvää työtä. Näin saataisiin esiin myös sellaiset koulut, jotka ovat tässä erityisen hyviä – niistä olisi varmaan muillakin opittavaa. Laajemmin pitäisi kuitenkin ajatella tätä peruskoulunkin kehittämistä yhteisöllisestä ja osallistavasta näkökulmasta. Miten koulu voisi osallistua ympäröivän yhteisönsä kehittämiseen ja miten ympäröivä yhteisö puolestaan aidosti voisi ottaa osaa ja kantaa kortensa kekoon koulun hyväksi – paljon tällä kentällä varmasti tehdäänkin (muutakin kuin johtokuntatyöskentely tms…), mutta olisi mahtavaa nähdä, että vaikkapa nuorten huono koulumenestys alueella x / koulussa y nähtäisiin yhteisön yhteisenä ongelmana eikä vain joko “ongelmakoulun” tai “ongelmaperheiden” ongelmana.

14. Pilvi Torsti kirjoittaa:
    24. maaliskuuta 2010 kello 22.17

    Kiitos ajatelluista ja kokemusperäisistä näkemyksistä. Kommentteja ja jatkokysymyksiä tässä vaiheessa (ensin peruskoulu, sitten yliopisto):

    Peruskoulu: Minä pidän sitä noin laajasti ottaen erittäin tärkeänä, että meillä on ja säilyy lapsuudesta lähtevä kokemus, jossa koko ikäluokka on porukassa, siis TODELLINEN mahdollisuuksien tasa-arvo. Siinä näytetään kuitenkin menneen yhä enemmän metsään, ettei reilusti lähdetä siitä, että tavoitteita voi jakaa 9 vuoden aikana eikä ole mitään mieltä pakottaa kaikkia samaan ja tuottaa pääosin innotonta porukkaa. Kysymyksiä:
    -onko mitään käsitystä siitä, miten paljon esim. OPM:n päässä on valmiutta uudistuksiin? Esim terveydenhuollon tai kuntien (tai yliopiston) uudistamisesta on puhuttu kovasti, mites peruskoulu?
    -mitä mieltä opettajat olette kokopäiväkoulusta, jossa koulupäivään tulisi mukaan kerhoa ja harrastamista ja illat jäisivät enemmän joutilaisuudelle? Minusta on lähinnä absurdia, että ekaluokkalaisten vanhemmat tuskailevat ensin, miten järjestävät lapsen iltapäivän kun ovat itse töissä, juoksevat sitten tukka putkella töistä kotiin klo 17 ja aloittavat sitten harrastuslogistiikkahärdellin.
    -onko vanhempien rooli muuttunut? Vaativatko he enemmän esim. kun sposti tarjoaa helpon kommunikointikanavan?
    -kuinka vahva arvo sinänsä peruskoululle kaikille yhteisenä juttuna tänä päivänä nähdään? Vanhempien keskuudessa? Oppilaiden keskuudess?
    -koulumarkkinoista (yksi graduntekijä kuvasi kouluvalintaa Hgissä näin): voisiko erikoisluokkia (taide jne) sijoittaa niin, että eri puolille kaupunkeja syntyisi omaleimaisia erikoiskouluja? voisiko lähikouluidean “brändätä” niin, että kiusaamisen ja turvallisen yhteisöllisyyden myötä lapsi todennäköisesti arvostaa omaa kouluympäristöä? voisiko koulujen rahoitusta miettiä niin, että tuo keskiarvo sisään tullessa ja lähtiessä olisi yksi määrittäjä?

    Yliopisto:
    -jos paine maksuihin kasvaa, pitäisin tarkastelemisen arvoisena mallia, jossa osa opintotuesta lainamuotoista niin, että takaisinmaksu sidottu valmistumisen jälkeiseen tulotasoon, samalla sisään jotain valmistumiskannustimia.
    -yhteiskunnallisesti olisi hyvä, jos syntyisi enemmän esim. Petrin mainitsemaa angloamerikkalaista ajattelua, jossa tutkinto ei ole niin ala- tai ammattispecifi. Näin opiskelijoiden eksistentiaalinen kriisi siitä, että “Nyt pitää päättää” ehkä hieman helpottaisi ja alan vaihto jossain elämän vaiheessa maailman muuttuessa ei olisi niin iso juttu, tämä saattaisi sekä nopeuttaa valmistumista että oikeasti pidentää niitä työuria. On totisesti absurdia, kun tämänhetkinen elinkeinoelämävetoinen korkeakoulupolitiikka tuntuu lähtevän ajatuksesta, että tutkintomääriä voidaan säätää suhdanteiden mukaan. Vaikutukset tosiaan nähdään 5-10 vuodessa vasta eli siihen mennessä maailma on taas muuttunut!
    -miten ihmeessä saisimme läpi kunnon mylläyksen opettajien määrään korkeakouluissa?

    Muut:
    -täällä ei ole vielä juuri sivuttu ammattikouluja, opistoja tai ammattikorkeakouluja, arkinen kokemus puuttunee eli jos tunnette ihmisiä, jotka näitä miettineet niin ohjatkaa tänne!

15. Matias Möttölä kirjoittaa:
    25. maaliskuuta 2010 kello 16.26

    Antti, lukukausimaksuista ja tasa-arvosta kts. artikkeli
    http://aikalainen.uta.fi/2009/10/21/maksuton-koulutus-on-epaoikeudenmukaista/
    “Ylempien toimihenkilöiden ja yrittäjien jälkeläiset ovat suurimmat sosioekonomiset ryhmät Suomen yliopisto-opiskelijoiden joukossa. Heitä hakeutuu korkeakoulutukseen miltei kaksi kertaa enemmän verrattuna siihen, mikä on ryhmän suhteellinen osuus koko väestöstä. Työväestön jälkeläiset ovat aliedustettuina.”
    Tässä on siis kysymys tutusta argumentista, että kaikkien verorahoilla kustannettavista korkeakoulupaikoista valtaosa menee paremmin toimeentulevan väen lapsille, ja näin voi jopa väittää kyseessä olevan tulonsiirto vähävaraisilta varakkaammille.
    Vasta-argumentti lienee tuo aiemmin mainittu, että Suomi tarvitsee osaajia, joten kaikki hyötyvät.
    Mutta jos uskotaan aiemmin esittämääni, että tutkinnon tulee valmistaa työskentelemään missä tahansa ja moni näitä taitoja lähteekin muualle käyttämään, onko veronmaksajien yhteisesti saama hyöty sen arvoinen, että korkeakoulutuksen tulee välttämättä olla maksutonta?
    En tiedä mitä mieltä tästä lopullisesti olen, mutta minusta asiaa sietää pohtia.

    *
    Koulutuksen periytyvyydestä lisäksi:

    Perheen merkitys koulutuksen periytyvyys tulee osaltaan siitä, että kotona arvostetaan oppineisuutta, tai lukemista ylipäänsä. Uskotaan että opinnot palkitsevat, ainakin henkisesti. Palkkaa ehtii ansaitsemaan myöhemminkin.
    Mutta iso osa on myös tällä pääsykoerumballa ja siihen liittyvillä valmennuskursseilla. Vähävaraisemmalla perheellä tuskin on varaa loputtomiin välivuosiin ja uusiin yrityksiin. Tartutaan herkemmin ratkaisuihin, joilla saadaan nopeammin paperit ulos, esim. ammattiopinnot, amk.
    Varakkaammassa perheessä tehdään selväksi, että korkeakoulutus on hyvin tärkeää ja uusissa pääsykoeyrityksissä ollaan mukana tukemassa, mm. maksamalla kurssit ja taataan, että vuokrien kanssa ei sitten tule tiukkaa; ääritapauksessa voidaan kustantaa myös opinnot vaikka Englannin kakkosliigan koulussa, jos niikseen tulee.
    En tiedä koetteko te muut tätä Suomen ongelmana, jolle jotakin pitäisi tehdä.
    *
    Sitten vielä koulun rooli. Antin kertomat tilastot viittaavat siihen, että sillä voi olla nyt suurempi eroja tasaava rooli kuin ennen, jos kerran perheen koulutustausta selittää nyt vähemmän lapsen opintopolkua kuin 25 vuotta sitten. Onko näin, osaatko sanoa Antti?

16. Matias Möttölä kirjoittaa:
    25. maaliskuuta 2010 kello 16.28

    Osmo Soininvaaran blogissa asiaa sivuava pi-i-itkä keskustelu
    http://www.soininvaara.fi/2009/05/19/saatykierron-hidastuminen/

17. Antti Karjalainen kirjoittaa:
    25. maaliskuuta 2010 kello 23.30

    Toki koulutustaso periytyy edelleen:
    http://www.stat.fi/artikkelit/2009/art_2009-03-16_002.html?s=0
    Tutkimus johon viittasin aiemmin osoitti, että vanhempien koulutustaso (erityisesti äidin), merkitsee (siis korreloi) vähemmän nykyään kuin ennen (25 vuotta sitten). Koulutus periytyy kaikkialla sikäli kun tiedän ja akateemisten lasten todennäköisyys päätyä akateemiseen ammattiin on korkeampi kuin ei-akateemisten. Aika paljon näissä puhutaan kulttuurisen/sosiaalisen pääoman siirtymisestä vanhemmilta lapsille eli samantyyppisistä asioista kuin Matias puhuu yllä. Olisin varovaisempi puheessa säädyistä tai työläisistä koska on hieman vaikea ymmärtää mihin viitataan näillä termeillä tänä päivänä.

    Minusta tässä pitää olla ylipäätään varovainen koska Suomessa elintaso on korkea myös varsin useilla matalasti koulutetuilla ihmisillä ja vaikka heidän lapsensa myös olisivat matalasti koulutettuja, mutta eivät koe, että he eivät jostain syystä voisi olla korkeasti koulutettuja, niin en näe tätä ongelmallisena. Britanniassa on jonkun verran yksimielisyyttä siitä, että alhaisen tulotason periytyvyys on kaikkein ongelmallisinta ja koulutus nähdään välineenä tämän syklin rikkomiseen. Tässä puhutaan kuitenkin eri asiasta kuin yllä.

    Ymmärrän Matiaksen pointin mahdollisesta tulonsiirrosta mutta siinä, kuten ulkomaille lähtevissä korkeastikoulutetuissa, minua kiinnostavat numerot. Onko kyseessä oikeasti mittava ongelma?

    Edelleen, tässä on aikalailla aste-eroja myös siinä miten lukukausimaksuja mahdollisesti lähdettäisiin tuomaan. Onko kukaan tullut esimerkiksi ajatelleeksi, että sellaisten perheiden lapset, joissa vanhemmat eivät taloudellisesti tue opiskelua ja nuoret ottavat opintolainaa, maksetaan tavallaan jo lukukausimaksua, se vain menee lainan myöntäneelle pankille koron muodossa. Entä jos uudistettaisiin järjestelmä niin, että tästä lähtien lainat myöntää valtio ja koroilla rahoitetaan oppilaitoksia? Saataisiin edes vähän perittyä lukukausimaksua ilman, että opiskelija tai perhe maksaa yhtään enempää.

    Sivumennen sanoen, tässä lukukausimaksukeskustelussa kiinnostavaa olisi verrata Skotlantia ja Englantia sekä pohtia, että saiko Skotlanti kilpailuetua siitä, että siellä on eri järjestelmä? Koska jos sai, niin voisiko Suomi lähteä tässä kilpailemaan hyvistä kv opiskelijoista?

18. Antti Karjalainen kirjoittaa:
    25. maaliskuuta 2010 kello 23.58

    Vastaus vielä Matiaksen viimeiseen kysymykseen. En usko, että tasaus selittyy koulun roolilla. Hyvin harva koulu voi dramaattisesti lisätä tai vähentää jatkokoulutukseen päätymistä. Joskus niin tietysti käy ja jälkimmäisessä tapauksessa se on katastrofi. Pääsääntöisesti kohortin akateeminen taso säilyy osapuilleen samana koulun läpi. Luulen, että vanhempien koulutusuran merkityksen väheneminen selittyy kahdella asialla (i) numeroilla: niin paljon suurempi osuus väestöstä menee nykyään yliopistooon/korkeakouluun kuin ennen. Ts. puhutaan massakorkeakoulusta ja (ii) yleinen kulttuurin muutos (tähän vaikuttaa toki myös koulu).

19. Petri Koikkalainen kirjoittaa:
    26. maaliskuuta 2010 kello 7.43

    Eikös ole osoitettu, että aika monella akateemisella tutkinnolla työuran aikaiset ansiot eivät riitä korvaamaan pitkähköstä opiskelusta seuraavaa ansionmenetystä? Esimerkiksi sosiaalityöntekijän, psykologin tai kirjastonhoitajan elinikäiset tulot jäänevät usein selvästi alle monien ammattikoulu- tai amk-pohjaisista ammateista seuraavien tulojen. Tähän tässä keskustelussa oikeastaan onkin jo kiinnitetty huomiota ja esitetty esim. erilaisia porrastettuja lainan takaisinmaksuja tulotason mukaan jne. Se on hyvä idea. Silti voisi kysyä, pitäisikö käynnistää keskustelu myös kovapalkkaisimpien ammatti- tai amk-tutkintojen maksullisuudesta? (Myös niillä voi päästä hyvin ulkomaille töihin.)

    Mennäkseni vieläkin enemmän sivuraiteille ihmettelen huvikseni sitä, millä perusteella juuri tietyt julkisin varoin tuotetut hyödykkeet kulloinkin valikoituvat tähän maksullisuuskeskusteluun. Esimerkiksi moottoriteiden rakentaminen ja ylläpito on “tulonsiirtoa” autottomilta autoilijoille. Ilmainen oikeusapu voi olla kokonaisuuden kannalta tulonsiirtoa rehellisiltä rosvoille, en tiedä. Ilmaiset maanpuolustuspalvelut ovat kai tulonsiirtoa länsirajalla asuvilta itärajalla asuville, jos uskotaan pöljiä talvisotaskenaarioita. En tietenkään tarkoita, että kaikkien asioiden pitäisi aina olla “ilmaisia”, mutta ainakin nämä ovat. Varmaan sitten aiheesta.

    Jotenkin tähän samaan asiakokonaisuuteen liittyy mielestäni yleinen mutta yleensä kohdentamaton huoli, jonka viimeksi prof. Vesa Kanniainen (muuten oikein hyvässä kirjoituksessaan, HS 25.3.) puki seuraavasti: “Mutta miksi julkisen sektorin pitäisi hoitaa kaikki kansalaisten asiat? Mitä tapahtui omalle vastuulle?” Haluaisin, että joku joskus tarkemmin eritellen kertoisi, mitkä oikeastaan ovat ne “kaikki” asiat, jotka julkinen sektori hoitaa tällä hetkellä hoitaa kansalaisten puolesta ja joista kansalaisten ei tarvitse kantaa “vastuuta”. Julkinen talous voi olla tietysti tehotonta, mutta tämän asian yksityiskohtaisempi kytkentä kansalaisten “omaan vastuuseen” ei ole minulle lainkaan selvä. Puhutaanko silloin tulonsiirroista vai julkisista palveluista? Tarkoitetaanko, että terveydenhoidon, päivähoidon, koulutuksen ja vanhustenhoidon pitäisi maksaa enemmän, vai että kansalaiset tekisivät näitä asioita enemmän itse? Olisiko yhteisöllisesti eheyttävämpää se, että yritykset hoitaisivat nämä “kansalaisten asiat” julkisten palveluiden sijasta ja vastikkeeksi veroja kerättäisiin vähemmän? Näin kauas päivän aiheesta ajauduttuani, täältä tähän.

20. Sirkka Ahonen kirjoittaa:
    26. maaliskuuta 2010 kello 18.50

    Haluan paljastaa ketunhännän, joka on vilahtanut keskustelussa. Tarkoitan väitettä, jonka mukaan ilmainen korkeakoulutus on tulonsiirtoa varattomilta varakkaille, koska jälkimmäiset käyttävät koulutusta suhteellisesti enemmän. Ajatus on peräisin Milton Friedmanin pamfletista Free to Choose (käännetty suomeksikin). Friedman on niitä tyyppejä, jotka 1980-luvulla julistivat valtion minimointia ja markkinoiden vallan maksimointia. Reseptihän ei toiminut vaan aiheutti pienille ihmisille tuhoisia suhdanneheilahteluja. Friedmaniin siis tuskin kannattaa sokeasti luottaa.
    Mikä ketunhännässä oli kettumaista? Kestämättömyys. Mikäli haluaa parantaa taloudellisesti muita heikommassa asemassa olevia, kuten Friedmankin väitteellään teeskenteli haluavansa, ei se tapahdu tekemällä koulutuksen hankkiminen rahasta riippuvaksi. Koulutus on liian arvokas asia tehtäväksi rahasta riippuvaksi. Varakas, joka Friedmanin tapaan haluaisi maksaa koulutuksesta, voi tehdä sen suostumalla korkeampiin veroihin, jolloin hänen jälkeläisensä lisäksi myös heikommassa asemassa oleva nuori pääsee helpommin koulutukseen.

    Tuodaan toiseksi kysymys peruskoulutukseen. Mitä pahaa siinä on että haluaisin ostaa lapselleni yksityiskoulupaikan? Hän pääsee siten valikoituun seuraan ja monipuolisempaan opetukseen. Vastaus on taas siinä. mitä muille tapahtuu. Esimerkiksi Washington D.C.ssa, joss julkiset koulut kilpailevat yksityisten koulujen kanssa oppilaista, edelliset ovat jääneet häviäjiksi. Moni julkisen sektorin koulu on tyhjennyt siinä määrin, ettei koululla ole enää varoja kehittää työtään. Toiset taas ovat leimautuneet etnisten vähemmistöjen ja köyhien lasten kouluiksi, joissa käynti ei nosta itsetuntoa.
    Meillä vuoden 1999 koululait varovasti avasivat tietä yksityiskouluille. Yhteisen koulutien perinne on toistaiseksi kuitenkin pitänyt pintansa. Tosin kilpailun tuominen julkisen koululaitoksen sisälle vapaan koulunvalintapolitiikan keinoin on isoissa kaupungeissa aikaansaanut jopa washingtonmaisia vaikutuksia. Riippuu vanhemmista ja kunnista, miten yhteinen koulutie aurataan.

21. Sami Luoto kirjoittaa:
    27. maaliskuuta 2010 kello 9.13

    Ihan pari huomiota edellisistä:

    Erityiskiitos Petrille erittäin selkeästi argumentoidusta ja hyvästä kirjoituksesta.

    Mielestäni tässä keskustelussa on joka tasolla tärkeää ajatella sitä, pitääkö peruspremissiä annettuna vai voiko sen ajatella kenties “outside the box”.

    Jos peruspremissi on se, että koulutus ja sivistys on hyvä asia, niin tällöin pitäisi aika huolella argumentoida se, että mitä näillä asioilla tarkoitetaan. Tässä on aina riskinä, että jostain akateemisesta norsunluutornista jotenkin…hmm…”päätetään työläisen puolesta, että mitä hänen tulisi lukea menestyäkseen elämässä”. Lähestytään koulutuskysymystä paternaalisesta/pastoraalisesta näkökulmasta. Menen nyt ihan tällaiseen kliseiseen aristoteliseen malliin ja kysyn elämän ja onnellisuuden suhteesta.

    - Miksi korkeakoulutus on laadullisesti parempi asia kuin ammattikoulutus? Tarkoitan tällä sitä, että koko “koulutus periytyy” argumentti lepää sen premissin varassa, että duunarit kärsii tässä systeemissä. Ajatellaan, että maailma olisi jotenkin onnellisempi ja reilumpi paikka, jos yliopistossa olisi 50/50 duunareiden/akateemisten lapsia. Mitä jos sen ajattelisikin niin päin, että Suomalaisen yhteiskunnan isoin ongelma onkin se, että akateemisten lapset eivät halua amikseen?

    - Koulutus ei saa olla rahasta kiinni, mutta MIKÄ koulutus? Valtakunnallinen opetussuunnitelma vai se, että teinistä asti saisi toteuttaa omaa aitoa potentiaalia, sitä “omaa juttua”. Joskus minusta tuntuu, että sanaa “sivistys” käytetään samanlaisena sanana kuin sanoja “demokratia”, “oikeudenmukaisuus” ja “kriittinen”. Käsitteitä, jotka ovat ns 100% hyviä, vaikka niiden sisältö voi olla ihan mitä vain. “Kiinnostaako ihmisoikeudet?” kysyi feissari minulta. “Kiinnostaako demokratia ja oikeudenmukaisuus?”, minä vastasin. Ihan älytöntä retoriikkaa.

    - Eli perusajatukseni on tämä: Mielestäni suomalaiset ovat liian onnettomia, stressaantuneita, työn täyttämiä ja suorituskeskeisiä. Ihan kollektiivisesti. Ehkä olisi hyvä, että kaikki opiskelisivat vähän vähemmän ja tienaisivat vähän vähemmän. Toki, jos on joku globaali tutkimus, joka osoittaa, että akateemiset ja rikkaat ovat selkeästi terveämpiä, rennompia ja HYVÄN TUULISEMPIA kuin duunarit, niin muutan heti tämän mielipiteeni.

    Ai niin; koulusta vielä sen verran, että mielestäni tarvittaisiin todella paljon enemmän systeemi, jossa alueen ihmiset TUNTISIVAT toisensa. Kun ihminen tuntee toisen, niin se lisää hyvinvointia, avointa kommunikointia ja vähentää kiusaamista.

    - Valtion rahoitus seiskaluokkalaisten pakolliselle leirikoululle. Valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan seiskan syksyyn kokonainen viikko, jolloin ollaan maikkojen kanssa jossain leirikeskuksessa. Uskon, että heijasusvaikutus kestää seuraavat kolme vuotta. Ysiluokan kevään luokkaretkellä ei ole mitään funktiota luokkahengen kannalta.

    - Jokaiselle luokalle kaksi kertaa vuodessa perhepäivä, jolloin luokan perheet ja KAIKKI luokkaa opettavat kokoontuvat. Nyt vanhempainillassa lapset eivät ole läsnä, mikä on mielestäni iso puute. Vanhempien olisi myös syytä tavata kaikki aineenopettajat, ei vain luokkista.

    - Alueellisa yhteistyötä kehitettävä. Tämä instituutioiden segregaatio Suomessa on ihan älytöntä. Esim. alueen nuorisotalo ja yläaste pitäisi mielestäni fuusioida samaksi yksiköksi. Nuoret voisivat ihan hyvin jatkaa hengaamista koulussa tai koulun tiloissa/alueella sijaitsevalla nuorisotalolla. Nuoriso-ohjaajat ja opettajat olisivat jotenkin “samaa yksikköä” ja tekisivät voimakasta yhteistyötä.

    - Enemmän jotenkin sellaista “kylämäisyyttä”, jossa alueen perheet ja kasvatuksen parissa olevat työntekijät ihan oikeasti tuntisivat toisensa.

    Heh, ei sitten taaskaan tullut lyhyttä kommenttia. Tämä on tietenkin hyvin subjektiivinen vuodatus, jonka ytimessä on totuus, että allekirjoittaneen elämän kaksi suurinta stressoria ovat työ ja raha. Ehkä tämä olisi ollut estettävissä oikeanlaisella koulutuksella…

    Sami, stressaantunut ja työuupunut erkkamaikka.

    PS: Aivan loistava keskustelu, kiitos kaikille osallistujille! Uskon, että tästä tulee loistava pamfletti.

22. Sami Luoto kirjoittaa:
    27. maaliskuuta 2010 kello 10.17

    Muuten vielä tohon, että jos ajatellaan tienaamisen olevan oleellinen mittari, niin:

    - Miten paljon akateemisesti koulutettu tienaa elämänsä aikana?
    - Miten paljon amk tienaa elämänsä aikana
    - Miten paljon amis tienaa elämänsä aikana.

    Toi “elämä” on kait järkevämpi referenssi kuin “keskiansio”, sen verta aikasemmin menevät duuniin.

    Voiko tällaista edes järkevästi kysyä, kun humanistin ja juristin liksaerot on kait samaa luokkaa kuin lähihoitajan ja putkimiehen?

    Hitsi kun ei kaikkia maailman statseja päässä, mutta jos pitäisi veikata, niin uskoisin, että amikset harrastaa vähemmän hyötyliikuntaa ja dokaa enemmän, kun taas akateemikot syö enemmän masennuslääkkeitä ja saa burnareita…beats me.

    Sami

23. Sami Luoto kirjoittaa:
    27. maaliskuuta 2010 kello 15.48

    Ja vielä kolmatta postia näin lauantain ratoksi:

    Kun Soininvaara kirjoittaa tuossa Matiaksen linkissä näin:

    “Kyllä meillä edelleen on se tilanne, että vaikka siivoojan lapsi on yhtä älykäs, kaunis ja terve kuin professorin lapsi, hän päätyy professorin lasta epätodennäköisemmin akateemiselle uralle.”

    Niin mitä kaikkea normatiivista ja laadullista arvottamista tuohon kommenttiin onkaan sisäänrakennettuna.

    Ensinäkin oletan tuon olevan puhdasta mutua, koska meillä on tuskin tutkimuksia, joissa on otettu lapsiryhmät A ja B eri yhteiskuntaluokista, tutkittu nuo attribuutit heistä ja tehty sitten joku pitkäaikaisseuranta.

    Toiseksi tuossa on jotenkin se, että älykäs ja kaunis duunarin lapsi olisi jotenkin “epäonnistunut”, jos hän ei mene akateemiselle uralle. Kuka määrittelee ihmisen potentian? Mistä tulee implisiittisesti normatiivinen vaade “täyttää” joku intellektuaalinen potentiasammio äärimmilleen? Miksi pitäisi aina tehdä 100 prossaa?

    Kolmanneksi tuon voi myöskin kääntää niin, että lukiossa on kasapäin akateemisten kakaroita, jotka olisivat paljon onnellisempia amiksessa.

    Muuten: oma havaintoni on, että yläasteella tytön statukseen vaikuttaa todella paljon kauneus ja pojan statukseen urheilullinen kyvykkyys. Röökin vetäminen lisää myöskin ihmisarvoa. Bonuksena aina maikkoja ärsyttävä “huono” käytös ynnä itsevarma melskaaminen. Teinien hierarkian huipulla ovat sitten ne, joissa nämä attribuutit yhdistyvät. Älykkyys ei näyttäisi olevan hirveän “hottista” teinien keskuudessa. Tämähän sitten tasoittuu ajan myötä, ja yliopistossa nörtit sitten rulettavat. Ehkä ihan hyvä niin. On silti jotenkin hämmentävää, että ne ominaisuudet, mitkä tekevät sinusta ylästeella nastan tyypin (huom: ei aikuisten mielestä) ovat akateemisen uran kannalta disadvantage ja ne ominaisuudet, mitkä tekevät sinusta koulussa luuseri-pinko-hikarin korreloivat vahvasti akateemisen menestymisen kanssa. Onko tämä kenties jonkinlainen “kosminen” oikeudenmukaisuusasetelma…

24. Petri Koikkalainen kirjoittaa:
    28. maaliskuuta 2010 kello 0.42

    Lisääkö koulutus onnellisuutta – hyvä kysymys. Hyve-eettisesti ihminen olisi onnellisimmillaan kaiketi silloin, kun hän saa täysimääräisesti tehdä sitä, mihin omat rahkeet ja taipumukset riittävät, ei vähempää mutta ei myöskään kovin paljon enempää. Onnellisuutta – omaa ja ehkä muidenkin – vähentää sekin, että ihminen joutuu tehtäviin, joiden hyvään hoitamiseen hänellä ei ole valmiuksia. Harva kuitenkaan tunnustaa olevansa liian vaativassa tehtävässä ja sitten kertoo näistä kokemuksistaan.

    Tarkoitus oli kuitenkin vielä kommentoida tätä “tulonsiirto köyhiltä varakkaille” -teemaa. Olisi varmaan periaatteessa mahdollista periä mistä tahansa koulutuksesta ns. todelliset kustannukset, ne olisivat varmaan tuhansia tai kymmeniätuhansia euroja vuodessa. Jos tämä toteutettaisiin vain yhdellä kolutussektorilla/asteella, esimerkiksi yliopistoissa, se luultavasti yksipuolistaisi sen “opiskelijamateriaalia”. Tämän suurin osa myöntänee. Sen sijaan “pienet” lukukausimaksut – sanotaan 1 000 euroa vuodessa – eivät argumentin mukaan sitä vielä tekisi.

    Itse luulen, että myös “pienet” maksut voivat olla yllättävänkin tehokkaita sosiaalisen stabiliteetin ylläpitäjiä. Mieleen tuli omakohtainen esimerkki: abiturienttina en edes harkinnut lääkistä tai oikista. Miksi en? No, kun lukiossa sanottiin, ettei niihin käytännössä pääse ilman valmennuskurssia, ja niihin minulla ei ollut rahaa. Tai jos olikin, niin sille löytyi 19-vuotiaana taatusti parempaa käyttöä kuin maksaa se joillekin “riistokapitalistisille” valmennusfirmoille. Eivätkä vanhemmatkaan toisaalta pakottaneet. En tiedä oliko puhe maksullisen valmennuksen välttämättömyydestä totta, mutta insentiivivaikutus sillä ainakin oli.

    Jos vaihtoehtona on maksuton koulutus tai koulutus, joka viidessä vuodessa maksaa esimerkiksi 5 000 tai 10 000 euroa, on sillä luultavasti aika suuri vaikutus parikymppisen preferensseihin. Melko immuuneja tälle vaikutukselle ovat ne, joilla (joiden vanhemmilla) on rahaa, sekä ne, jotka taustansa vuoksi muuten ovat vakuuttuneita tällaisen koulutuksen tarpeellisuudesta. Molemmat ovat luullakseni vahvasti kotitaustaan ja vanhempiin liittyviä seikkoja.

    Yleensä ottaen tämä Sirkan hyvin kuvailema “tulonsiirto varattomilta varakkaille” vaikuttaa usein juuri ideologiselta argumentilta, jota käytetään silloin, kun oikeasti halutaan jotain muuta. En usko, että erilaiset konsultit vain huolehtivat maamme köyhistä silloin, kun he tällä perusteella kehottavat pohtimaan suurempaa “yksilöllistä vastuunottoa” koulutuksesta ja ehdottavat esimerkiksi lukukausimaksuja korkeakouluihin. Kainalossa voi siis olla se ketunhäntä. Koko yksityinen ja julkinen talous on pelkkää tulonsiirtoa yksilöiltä ja ryhmiltä toisille; se, että joku tulonsiirto poimitaan keskusteluun, on poliittinen valinta (ja monesti varmasti aiheesta). Mutta silti: myös yleinen sosiaali- ja terveysvakuutus on tulonsiirto varattomilta varakkaille; varakkailla olisi mahdollisuus maksaa hoitonsa omilla varoillaan. Keskimääräistä toimeentulevampia hyödyttänee myös moottoriteiden ja lentokenttien rakentaminen, maksajina ovat kaikki. Millaisia monimutkaisia tulonsiirtojen ketjuja eri ryhmien ja elinkeinosektoreiden välille seuraa julkisen vallan käytöstä, jolla annetaan lupa ydinvoimalan (tai kolmen!) rakentamiseen, en uskalla edes ajatella. Mutta nämähän ovat kuitenkin välttämättömiä “elinkeinoelämän pyörittämisen” ja yhteisen varallisuuden karttumisen kannalta, varmasti sanotaan. Niin on kaikenlainen koulutuskin. Jos vain yksi tulonsiirtoryhmä nostetaan esiin, unohdetaan lukemattomien muiden mahdollisesti kompensoivat vaikutukset. Tästä on nyt vaikea päätyä mihinkään yksiselitteiseen johtopäätökseen, mutta luultaasti se olisi se, etten pitäisi tulonsiirtoargumenttia ensisijaisena niin kauan, kuin koulutusta pidetään pääsääntöisesti julkisena hyödykkeenä; ts. pääsääntöisesti yhteisistä varoista maksettavana asiana, jota toteutetaan kuitenkin varsin laajalti nautittujen hyötyjen ja etujen perusteella.

25. Matias Möttölä kirjoittaa:
    28. maaliskuuta 2010 kello 15.35

    Hyviä pointteja. Palauttaisin kuitenkin mieliin huolen koulutuksen arviarvoisuus -keskustelun taustalla: Kaikki eivät pääse/tule toteuttaneeksi potentiaaliaan yhteiskunnallisten olojen ja kulttuuristen tekijöiden vuoksi.
    Sami muistutti oikein, että olisi hyvä jos korkeakoulutettujen perheiden lapsia lähtisi enemmän amislinjalle, ja että se olisi sosiaalisesti ja perheen sisällä ok. Petri taas toi esiin, että jotkut ovat itselleen liian vaativissa tehtävissä – ehkä perheen painostamia akateemisia koulutettuja?
    Mutta yleisemmin: jos kerran opinnot eivät ole haluttavia, miksi juuri parhaiten koulutettujen ja tiedostavien perheiden lapset sinne rynnivät?
    Vaikka yksilöt ovat erilaisia (ja unohdan itse tätä korostaa kun olen tilasto-orientoitunut), korkeampi koulutus on ainakin kahdesta syystä mielekäs vaihtoehto:
    - Koko työuran mitassa koulutus kannattaa rahallisesti (kyllä, ei varmaankaan fennougritutkijoille, mutta keskimäärin). Kokonaispalkkakertymä on mm. OECD:n mukaan suurempi kuin kouluttamattomilla vaikka opiskeluun menee aikaa jonka toiset käyttävät tienaamiseen. Kannattaa muistaa myös, että eläkekertymä riippuu ansiotasosta.
    Toiseksi: mitä parempi koulutus – jälleen keskimäärin – sitä lyhyemmät ja harvemmat työttömyysjaksot.
    Jos ajattelee, että nämä ovat tavoiteltavia asioita (vaikkei kaikille), olisi hyvä jos koulutus ei periytyisi niin voimakkaasti kuin Suomessa nyt. Tästä on syytä olla minusta huolissaan siitäkin huolimatta, että kansainvälisissä vertailuissa löytyy monia maita joissa sosiaalinen asema siirtyy lapsille paljon suoremmin mm. Ranska ja Britannia.
    *
    Ensimmäisessä “valtio”-keskustelussa moni sanoi, että todellista vapautta on päästä tilanteeseen, jossa kukin voi aidosti toteuttaa potentiaaliaan. Tilastot kuitenkin kertovat, että heikosti koulututetusta ja palkatusta perheestä tuleva kunnianhimoinen lapsi ei tule toteuttamaan mahdollisia akateemisia haaveitaan ja saavuttamaan koulutuspotentiaaliaan lähellekään niin todennäköisesti kuin paremmista oloista tuleva keskinkertainen oppilas.
    Omassa koulussani kaikki pakersivat yhtenä ryhmänä peruskoulun, mutta lopulta lukioon menijät olisi voinut julistaa ensimmäisen luokan alussa. “Mä en kuulu sinne”, sanoi yksi hyvällä keskiarvolla ammattilinjalle lähtenyt. Eihän tämä ole yhteiskunnan kokonaisedun kannalta millään tavalla mielekästä.
    Jos kantaa tätä samaa huolta, pitäisi miettiä, miten auttaa ja mahdollistaa useammalle halukkaalle tien koulutukseen. Keinoja voisi olla monia. Tärkeitä ovat mm. opettajat, jotka malttavat kannustaa ja auttaa oppilasta, joka on ottamassa itselleen suurta askelta verrattuna koulutettujen perheiden lapsiin.
    *
    Pieni kommentti vielä Petrin pohdintoihin siitä, että jos yhteen epäkohtaan puuttuu, niin toinen jää huomaamatta. Hyviä huomioita ehdottomasti. Mutta eikö tämä kerro ennemmin siitä, että sosiaalivaltio on jo liian täynnä erilaisia sopimuksia ja tulonsiirtoja, joiden mielekkyyttä ei mietitä? Täytyyhän kullekin “ilmaisuudelle” olla perusteet, joksi tuskin riittää se, että muuttaminen tai kyseenalaistaminen olisi liian hankalaa. Ennemmin mietittäisiin periaatteita, mitä varten julkisia palveluita tarvitaan ja milloin palvelu voi hyvin olla osin tai kokonaan maksullinen/yksityinen. Muutoin ajaudutaan lähelle sellaista lähtöolettamaa, että kaikki olisi julkista jos ei muutoin päätetä.
    *
    Vielä erimielisyys, Petri: ettäkö kaikki talous olisi tulonsiirtoja? Yhteiskunnassahan syntyy jatkuvasti lisäarvoa jota ei aiemmin ollut. Suomi on paljon rikkaampi kokonaisuudessaan teknologian edistymisen, viennin ja maailman yleisen vaurastumisen vuoksi. Yhdessä keksitty fiksu ratkaisu voi olla kaikille hyvä, ei toisilta pois!

26. Marko van den Berg kirjoittaa:
    28. maaliskuuta 2010 kello 19.15

    Mielenkiintoisia ja erittäin hyviä puheenvuoroja! Olen täysin samaa mieltä Sirkka Ahosen kanssa uusliberaalin koulutuspolitiikan vahingollisuudesta. Koululaitoksen tilaa tarkasteltaessa tulisi muistaa myös, että koulu on historiallisesti rakentunut instituutio: kunakin aikakautena se imee itseensä kulloinkin vallitsevia arvoja ja ajattelutapoja.

    Mielestäni koulun suorituskeskeisyyttä ja oppilaiden viihtymättömyyttä ei tulisi tarkastella pelkästään koululaitoksen sisäisenä ominaisuutena, johon puututaan ensisijaisesti erilaisilla pedagogisilla reformeilla.

    Olen taipuvainen ajattelemaan , että nykyisin vallitseva yhteiskunnallinen ilmapiiri heijastuu myös kouluun ja tuottaa pahoinvointia. En tällä halua sanoa sitä, etteikö opetuksen kehittäminen olisi ehdottomasti tarpeen. Luonnollisesti, mutta jos pelkästään tällä kuvitellaan nopeasti ja helposti ratkaistavan erilaisia kouluun liittyviä ongelmia, voidaan joutua pettymään. Esimerkiksi Hannu Simolalla ( Ks. esim. Simola, H. (2002): Ilmaan propattu – toiveiden rationalismi ja koulureformien diskursiivinen perusta) on mielestäni kiinnostavia ajatuksia siitä, miten koulutodellisuus ja se, miten kulloisiakin koulureformeja on perusteltu, ovat usein varsin etäällä toisistaan. Siksi reformit ovat hänen mielestään useimmiten myös epäonnistuneet.

    Olen samaa mieltä monien kirjoittajien kanssa siitä, että suomalainen koulu on varsin suorituskeskeinen. Suorituskeskeisyys liittyy luonnollisesti tiettyihin koulussa oleviin rakenteisiin, mutta ennen kaikkea näen sen juuret laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tehokkuus, innovaatiopuhe ja kaikkinainen ajattelun talouskeskeisyys ovat tänä päivänä erittäin vahvasti esillä yhteiskunnallisten vaikuttajien puheessa ja sen kautta myös tavoitteenasettelussa ja päätöksenteossa. Yksisilmäisen tehokkuusajattelun valtaamassa yhteiskunnassa voivat pahoin koululaisten ja opiskelijoiden ohella myös muut ryhmät. Koulu on kuitenkin helppo leimata kulloistenkin ongelmien pääsyylliseksi. Tällöin ei mielestäni nähdä kuitenkaan metsää puilta.

    Yritän vielä formuloida, mitä mielestäni tulisi tehdä. Ensinnäkin sivistys itseisarvona tulisi jälleen nostaa sille kuuluvalle keskeiselle paikalle. Tällä hetkellä sen paikan poliittisten päättäjien keskuudessa on vallannut tavoitekeskeinen ajattelutapa, jossa esimerkiksi kaikkia koulutuksen piirteitä tarkastellaan ennen kaikkea niiden tuottaman taloudellisen hyödyn kautta. Toki tämä puhe on välillä kuorrutettu myös muunlaisella retoriikalla, mutta ajattelun syvä pohjavirta, johon yhteiskunnan eliitti on mielestäni aika kritiikittömästi tempautunut mukaan, korostaa ennen kaikkea taloudellisen hyödyn maksimoimista. Tällainen henkisesti köyhä ilmapiiri luo mielestäni näköalattomuutta ja tyhjyyden tunnetta niin koulumaailmassa kuin yliopistoissakin (myös opettajankoulutuksessa).

    Toiseksi tarvitsemme mielestäni poliittisia arvovalintoja resurssien käytön suhteen. Tämä merkitsee käytännössä suurempien resurssien ohjaamista erityisesti perusopetukseen. Suomi käyttää suhteessa bruttokansantuotteeseensa esimerkiksi muihin pohjoismaihin verrattuna peruskoulutukseen keskimäärin neljänneksen vähemmän rahaa (Ks.Simola2009: http://www.oph.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/oph/embeds/112974_hannu_simola_250809.pdf). Resurssoinnin, suomeksi siis lisää rahaa koulutukseen ohjaavien poliittisten päätösten kautta, saadaan esimerkiksi pienempiä oppilasryhmiä, laadukkaampaa opetusta sekä riittävästi voimavaroja esimerkiksi oppilaanohjaukseen ja oppilaiden terveydenhoitoon. Myös opettajankoulutukseen ja koko yliopistokoulutukseen pitää panostaa oikeasti, jos haluamme motivoituneita ja päteviä opettajia sekä henkisen ilmapiirin, joka näkee todellisuudessa muitakin aspekteja kuin markkinaehtoisuuden.

27. Petri Koikkalainen kirjoittaa:
    29. maaliskuuta 2010 kello 8.30

    Matias – “tulonsiirto” oli minulta kieltämättä kehno sanavalinta, koska sillä yleensä tarkoitetaan juuri julkisen talouden kautta tapahtuvia rahansiirtoja, joiden poliittinen alkuperä (“sopimus”) on usein selvästi näkyvissä. Tarkoitus oli sanoa jotain sentapaista, että julkisesta taloudesta ja sen tulonsiirroista riippumatta käynnissä on jatkuvasti mekanismeja, jotka vaikuttavat tulojen ja myös syntyvän uuden varallisuuden jakautumiseen tavalla, jonka merkitys voi olla hyvinkin suuri (ja että esimerkiksi koulutuspolitiikan muutokset olisi, jos mahdollista, yritettävä nähdä myös tätä taustaa vasten). — Esimerkiksi USA:ssa on puhuttu perinteisen keskiluokan ja sen elämänodotusten romahtamisesta, vaikka missään ei kai ole tehty mitään tähän tähtääviä poliittisia päätöksiä tai sopimuksia.

    Itse ajattelen, että yksityinen että julkinen talous ovat monimutkaisten sosiaalisten sopimusten verkosto ja sellaisena täysin tai lähes täysin keinotekokoinen (= sopimuksenvarainen, periaatteessa uudelleenmääriteltävissä). Ainakin niin kauan kuin meillä on velkaa ja korkoa, rahoituslaitoksia, usean eri lajin verotusta, osakeyhtiöitä ja osinkoja, alakohtaisia toimilupia, johdannaisia yms. monimutkaisia taloudellisia järjestelyjä. Tämä sopimuksenalaisten asioiden verkko ei liene kokonaisuutena juuri koskaan politiikanteon kohteena (ja ehkä hyvä niin), sen sijaan puhutaan siitä mistä kulloinkin voidaan puhua tai on pakko puhua, kuten vaikkapa koulutuksesta tai energiantuotannosta tai johdon optioista.

    Vaikka tällaisesta ajatuksenkulusta ei yleensä seuraakaan mitään välitöntä johtopäätöstä, on näkökulma on minusta joskus hyvä tuoda esille. Muuten voi syntyä mielikuva, että meillä on yhtäältä jotain “luonnollista” taloutta, joka ei ole mistään sopimuksista tai neuvottelutuloksista riippuvaista, ja sitten toisaalta sellaista “vain” sosiaalisiin sopimuksiin perustuvaa taloutta, jonka tyyppiesimerkki on sosiaalivaltion tulonsiirto.

    Sanon vielä varmuuden vuoksi, että en usko, että “kaiken pitäisi olla julkista”. Esimerkiksi päivähoidossa kolmas sektori / yritykset ilmeisesti toimivat aika hyvin. Voi olla myös joku syvällisempi moraalinen pointti siinä, että aina ei olla “kunnalla töissä” (tai valtiolla), ja osittain se voi liittyä vallankäytön ja päätöksenteon tulemiseen lähemmäksi niitä, jotka jonkun asian käytännössä toteuttavat. Onhan Suomessa ollut yksityisiä yliopistojakin, joiden lähinnä on kai katsottu lisänneen tasapuolisia koulutusmahdollisuuksia – esim. Tampereen yliopisto (ent. Yhteiskunnallinen korkeakoulu) valtiollistettiin vasta vuonna 1974.Toisaalta esimerkiksi opettajien ammatillinen autonomia on perinteisesti kai ollut melko vahvaa siitä huolimatta, että työllistäjä on yleensä kunta. Eli tässä suhteessa monenlaiset järjestelyt voivat varmaan toimia; tai ehkä paremminkin niin, että niiden erilaisuus/kirjavuus ei ole kansalaisten tasa-arvoisten mahdollisuuksien kannalta aina ratkaiseva tekijä, jos sitä ollaan tässä hakemassa.

    Ja kiitoksia edellisille kommenteista, tämä kommentti on taas kirjoitettu periaatteella: joko nopeasti tai ei ollenkaan. . .

28. Matias Möttölä kirjoittaa:
    29. maaliskuuta 2010 kello 10.15

    Petri, olen samaa mieltä, että yhteiskunta on suuri sopimusten verkko, se on hyvä muotoilu.
    Pelastuskirja tarjoaa yhden mahdollisuuden katsoa systeemin “tukipilareihin” ja miettiä niiden paikka, kun taas politiikan teossa vedotaan usein tuohon monimutkaisuuteen, kun kerrotaan, miksi yhteiskuntaa ei lopulta pystytä uudistamaan ja miksi yksittäisetkin uudistukset kariutuvat. Me emme onneksi ole sitoutuneet vuosikymmenien aikana annettuihin lupauksiin ja erityisehtoihin, vaan voimme idealisoida hyvää elämää ja yhteiskuntaa!

29. Matias Möttölä kirjoittaa:
    29. maaliskuuta 2010 kello 16.36

    Koulun kehittämiseen liittyvä uutinen: Opettaja-lehden toimittaja Tiina Tikkanen voitti vuoden innovaatiojutun palkinnon. Hänen 15-osainen juttusarjansa on luettavissa osoitteessa
    http://www.finjo.fi/pmwiki/pmwiki.php?n=Main.Prize2010

    - Innovaatio on siis näemmä päivän sana koulumaailmassakin?

    Nokian ja Shellin hall.pj. Jorma O. hehkutti suomalaisia opettajia palkintopuheessaan.
    http://www.talouselama.fi/uutiset/article389907.ece
    Toivottavasti hän on oikeassa kehuissaan!

30. Risto Karinen kirjoittaa:
    29. maaliskuuta 2010 kello 21.42

    Ihan lyhyesti vielä tulonsiirto koulutuksessa -keskusteluun yksi pointti (vaikka olen tosin samaa mieltä, että tämän aiheen pukeminen tähän muotoon on aina poliittisen tarkoituksenmukaisuuden sanelemaa eli tällä keskustelulla on tarkoitus “kehystää” koulutuskeskustelu tietyllä tavalla, mikä rajaa sitä tapaa, miten koulutuksen ongelmat ja ratkaisut määritellään). Ymmärtääkseni vaikkapa Yhdysvalloissa ns. perusyliopistoissa maksajana on viime kädessä suuri maksukykyinen keskiluokka (Yhdysvalloista tai muualta maailmasta): tietyn tulorajan alapuolella olevat voivat saada erilaisia tukimuotoja samoin kuin meritoituneet eli erityisen hyvin koulussa pärjänneet tai tiettyihin vähemmistöihin kuuluvat (positiivinen diskriminointi) – maksaja on siis suuri enemmistö eli keskiluokka, joka säästää isoja summia lapsiensa kouluttamiseen. Suoraviivaisen johtopäätöksen tekeminen tästä systeemistä tai sen oikeudenmukaisuudesta ei ole kovin helppoa – se riippunee mm. siitä, millaisia tulorajoja erilaisiin tukimuotoihin on. Lisäksi ko. järjestelmään kuuluu tyypillisesti se, että jatko-opiskelijat (master, phd) työskentelevät pienellä palkalla, mutta vapautettuina (kokonaan tai osin) lukukausimaksuista. Ottaen huomioon sen vetovoiman, mikä amerikkalaisilla yliopistoilla on maailmassa (varsinkin jatko-opintojen suhteen), voisi näin ollen siis sanoa, että (erityisesti keskiluokkaiset amerikkalaiset) perustutkinto-opiskelijat (tai siis heidän vanhempansa) pitävät huolen siitä, että lahjakkaat jatko-opiskelijat ympäri maailman saavat laadukasta tai vaikkapa maailman parasta opetusta, jota sitten hyödyntävät joko Yhdysvalloissa tai kotimaissaan. Oleellista tässä on se, että yliopistot haluavat nimenomaan ne parhaat jatko-opiskelijat, joille tarjoavat mahdollisimman hyvä resurssit – näitä ei haluta “imeä kuiviin”, vaan nähdään, että yliopisto elää tutkimuksesta, jonka oleellinen osa on työteliäät, ahkerat, älykkäät ja (melko huonosti palkatut) jatko-opiskelijat, jotka suostuvat tekemään väliin aika karuakin tutkimusavustajan tai nuorempien opiskelijioden opettamisduunia sillä ajatuksella, että kyseessä on meritoituminen pitkällä tiellä kohti akateemista asemaa (joka puolestaan on vielä useaan otteeseen katkolla, jos sellaisen sattuisi saamaan).

31. Pilvi Torsti kirjoittaa:
    30. maaliskuuta 2010 kello 10.30

    Lisäkysymyksiä tulossa täältä vielä. Sillä välin tutustukaa jos ehditte uunituoreeseen “Vapauden koulutuspolitiikka – suomalaisen koulutuksen tulevaisuus” -julkaisuun. Se on Sorsa-säätiön Osaamisyhteiskunta kaikille -projektin loppuraportti, jossa asetetaan lähtökohdaksi, että koulutuksen on kyettävä yhdistämään yksilölliset valinnat sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Kirjoittajina Esa Suominen ja Aleksi Henttonen. Sorsa-säätiön sivuilta lainattua: “Toimivassa koulutusjärjestelmässä vapaus ja sivistys ovat kaikkien ulottuvilla. Raportti esittää suomalaiseen koulutusjärjestelmään uudistuksia peruskoulusta aikuiskoulutukseen sekä esittelee ne arvot, joita koulutuksen tulee toteuttaa osana tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskuntaa.” Teos ladattavissa http://www.sorsafoundation.fi/tpl_site_01.asp?lang=1&sua=1&s=67.

32. Pilvi Torsti kirjoittaa:
    30. maaliskuuta 2010 kello 23.59

    Seuraavassa muutamia kysymyksiä ja kommentteja kirjoittajille. Sitä ennen todettakoon, että olen itse miettinyt koulutusta lähinnä kahdesta näkökulmasta. Ensinnä kaikkine ongelmineenkin jopa nykyisen klatainen järjestelmä on itselleni suurin suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoa ja eheyttä rakentava voima, jonka puolesta toivon meidän menevän tarpeen tullen barrikadeille. Toiseksi olen itse konkreettisesti ollut koulutuksen kanssa tekemisissä lähinnä sodan runtelemassa Bosniassa ja siltä pohjalta olen valmis julistamaan koulutuksen nimeen nimenomaan siinä, että koulu instituutiona on niin vahva, että se voi toimia yhtä lailla sodan kuin rauhan välineenä. Se on siis huikea mahdollisuus mutta väärien profeettojen käsissä myös ase (ja tästä näkökulmasta voinee analysoida esim. nykyoppikirjojemme maailmankuvaa myös Suomessa ja miettiä, profetoivatko ne jotain). Kuvaavaa on, että koulutus loisti poissaolollaan niin Bosnian valtion luoneessa Daytonin rauhansopimuksessa kuin uusien EU-maiden kriteereissä. Siksi olen tukenut ideaa, jossa kv. politiikan tasolla koulutus nostetaan ”security issueksi” eli siitä tulee sitä myöten isojen poikien kovaa kamaa kun rahaa jaetaan.

    Pelastuskirjaan:

    Petri, Matias: Yhteiskunta on suuri sopimusten verkko on totisesti hyvä muotoilu; minä johtaisin siitä asteen verran radikaalimmalta haiskahtavan jatkon ”ja yhteiskunta olemme me”. Kyllä hyvän yhteiskunnan piirre on, että se on sillä tavalla yksinkertainen, että siitä pienellä perehtymisellä saa jonkun tolkun. Tutkijoiden, toimittajien ja myös poliitikkojen tehtävä on haastaa ja purkaa virkamiesten ja asiantuntijoiden monimutkaisten järjestelmien kautta syntyvää yksinvaltaa. Täydellistä ei koskaan saavuteta, mutta rohkeutta tunnistaa oman ajan tarpeet ja out of box –ajattelua atarvitaan. Minusta tämä keskustelu on siitä loistava osoitus.

    Sami: pidin noin kaikista ehdotuksistasi. Statukset, seiskojen leirikoulu jne upposivat siihen mielikuvaan, mikä kolmevitosella männä aikojen kympin tytöllä koulusta on. Esikoisen kohdalla seuraamme parhaillaan systeemiä, jossa ryhmä muodostuu jo 4-vuotiaana päiväkodissa ja siirtyy sitten porukkana kouluun ja teoriassa jatkaa yhdessä koko putken. Tämä vaikuttaa hienolta tavalta luoda lapsille suojaavia ihmissuhteita varhaisessa vaiheessa ja uskon (ja olen siitä saanut jotain kokemusperäistä todistustakin), että sillä on merkitystä myös raadollisimmassa vaiheessa eli yläasteella. Olisiko tämä yksi malli; siis se, että ryhmät syntyisivät nuorempina kuin 7-vuotiaina ja säilyisivät mahdollisimman pitkään kuitenkin tunnistaen varhemmin yksilöiden erot?

    Ainoa näkemyksesi, mistä en ole varma on se, ovatko suomalaiset lopulta niin onnettomia ja stressaantuneita tilastojenkaan valossa (tsekkaan tämän pamflettiin). Se on enemmän ehkä retoriikkaa. Mutta nuorten työttömyys, masennus jne ovat todellisia asioita.

    Katja ja Sami: mikä teidän käsityksenne on, odottavatko esim opettajat suurta peruskoulu-uudistusta? Hlutaanko moista? Miten?

    Sirkka: yksityiskouluista. Kuulin kavereilta, että Tanskassa olisi jo todellisuutta esim. tutkijoiden keskuudessa, että noin kaikkien lapset yksityiskouluissa. Ruotsissa kai menty myös vauhdilla sinne suuntaan. Tiedätkö tutkimuksista tms?

    Marko: jos perusopetukseen tulisi saman verran rahaan kuin Ruotsissa, mihin sinä sen laittaisit?

    Antti: parhaillaan lukemani Vapauden koulutuspolitiikka käsitteee näitä periytymis- ja tasa-arvokysymyksiä laajasti. Seuraavassa opuksesta muutenkin.

    Aleksi Henttosen ja Esa Suomisen kirjoittama ”Vapauden koulutuspolitiikka” –kirjanen on nyt puoli välissä pöydälläni ja osuu tähän keskusteluun. Sen kuusi väliotsikkoa kertovat opuksesta paljon: ”Arvot”, ”Epätäydellisyyksiä ja vajavaisuuksia”, ”Resurssien kerääminen”, ”Resurssien kohdentaminen, ”Läpinäkyvyys epävarmuuden yhteiskunnassa” ja ”Vapauden koulutusjärjestelmä”.

    Kirjan vahvuus on se, että sen taustalla on useampi tutkimustietoon pohjaava raportti. Kirja onnistuu nähdäkseni tukemaan monia täällä aivan esitettyjä näkemyksiä, uudistustarpeita jne. Ytimessä on sanan ”vapaus” nostaminen kaiken edelle. Kirjoittajat etsivät ratkaisuja, jotka korostavat toimijoiden vapautta, mutta niin että se ei tapahdu muiden kustannuksella. Toinen keskeinen käsite on ”toisen vaiheen hyvinvointiyhteiskunta, jota luonnehtii yksilön vapaus valita (kun ensimmäisen hyvinvointivaltion rakennuksen keskiössä olivat kansalaisten kollektiiviset oikeudet). Muutamia sitaattipoimintoja (ensi puoliskolta siis):

    ”Koulutus on eräs keskeisimpiä yhteiskunnallista todellisuutta tuottavia rakenteita.”
    ”Koulutusjärjestelmä tarvitsee yksilöä vapauttavia ja tasa-arvoista valinnanvapautta lisääviä uudistuksia”
    Keskeiset arvot, joita koulutuksella tavoitellaan (huom Sami!): vapaus, sivistys ja tasa-arvo – ”keinojen suhteen olemme kaikkiruokaisia – markkinaperustaisia ratkaisuja voidaan hyödyntää silloin kun markkinat toimivat yksilöllistä vapautta ja yhteistä hyvää maksimoiden”
    ”Vapauden keskeisin sisältö on yksilön vapaus johonkin, vapaus valintojen tekemiseen, vapaus oman tiensä valitsemiseen…vapauteen liittyy aina vastuu. Vapauden yhetsikunnassa me saamme kaikki nauttia vapaudesta. Samalla meidän täytyy kantaa vastuuta kanssakansalaistemme oikeudesta samaan vapauteen.”
    ”Sivistys on nimi sille, ettei oma etu hämärrä järkeä ja oikeudentuntoa.”
    ”Laaja mahdollisuuksien tasa-arvo lähtee siitä, että vaikka lopputulokset voivat jakautua epätasaisesti, peliä ei tulisi pelata painotetuilla nopilla.”
    ”koulutusjärjestelmän vastuulla on, että se pystyy kuvaamaan itsensä ja tavoitteensa niin selvästi, että koulutusta tuntematon ihminen voi tehdä koulutusvalintoja.” (tämä liittyy edellä mainitsemaani yhteiskunnan järjestelmien hahmotettavuus-vaatimukseen)

    Faktapuolelta poimisin kolme juttua:
    1. 25–34 vuotiaista miehistä 31,8 prosentilla eli noin kolmanneksella vain peruskoulu- tai lukiokoulutus eli ei mitään ammattiin ja työelämään valmistavaa. Naisilla vastaava luku 22,2 prosentia eli yli viidennes. Ongelmaa ratkottu projekteilla vuosikymmeniä, kaivataan jotain muuta ja kirja hahmottelee samansuuntaisia keinoja kuin täälläkin on heitelty.
    2. Tausta vaikuttaa koulumenestykseen kyllä, mutta myös – niinkuin Matias totesi – sosiaaliseen valintaan, joka ysiluokan jälkeen tapahtuu kehityspsykologisesti hankalassa kohdassa etenkin poikien osalta.
    3. RAHA ja rahoitus ja se ”maksuttomuus”:
    -toisen asteen koulutuksen suorittaneiden määrä näyttää selittävän vahvasti bruttokansantuotetta, mutta sen jälkeen tapahtuvan koulutustason nousun vaikutukset talouskasvuun epävarmoja
    -kirjan kirjoittajat käsittelevät laajasti maksuttomuuden käsitettä ja toteavat, että hyödyllisintä ajatella koulutuksen julkinen rahoitus vakuuutusjärjestelmänä. Idea siis, että jos kallis koulutus ei kannata (=ei saa duunia), ei myöskään tarvitse maksaa; nykyiselläänhän tämä menee verotuksen kautta eli progressiivisen verotuksen kautta koulutetut maksavat takaisin saamansa hyödyn ja eivä maksa, jos eivät saa töitä (eli ei tosiaankaan ole kysymys mistään Friedmanin tulonsiirrosta varakkailta varattomille!). Kirjassa pohditaan tapoja, joilla voitaisiin kohdentaa maksut paremmin niille, jotka hyödyn saavat ja päädytään ns opinto-osinkoon, jonka perusidea siis se, että koulutuksesta maksettaisiin koko työuran jälkeen tietyllä systeemillä, joka puolestaan huomioitaisiin muussa verotuksessa. Näin kokonaislasku säilyisi veronmaksajan näkökulmasta nykyisellään. Hyötynä pidetään, että kustannusten näkyväksi tekemisellä saattaisi olla mahdollista vaikuttaa valmistumisaikoihin. Lisäksi opiskelijat pohtisivat ehkä hieman nykyistä enemmän ns työmarkkinatodellisuutta. Opinto-osinko voisi olla ihan hyväkin idea ja samalla se ei kyseenalaistaisi mitään nykyjärjestelmän tasa-arvo -periaatteita.

33. Petri Koikkalainen kirjoittaa:
    31. maaliskuuta 2010 kello 23.15

    En muista mainostettiinko tätä jo näillä sivuilla, mutta Uudesta Tieteessä Tapahtuu -lehdestä
    (http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/issue/view/484)
    kannattaa lukea ainakin Risto Heiskalan ja Sirpa Jalkasen kirjoitukset. Linkki Heiskalan kirjoitukseen vilahtikin jossain välissä tämän sivun oikeassa reunassa. Niissä yliopistopuolen ongelmia perataan mielestäni hyvin, myös tulosten saavuttamisen näkökulmasta. Jos toivottava arvo koulutuksen vastaanottajan kannalta on vapaus, voisi järjestelmän sisältä poliittisen ja virkamiesohjauksen suuntaan katsovana toivoa luottamusta, pitkäjänteisyyttä ja ennakoitavuutta.

34. Pilvi Torsti kirjoittaa:
    1. huhtikuuta 2010 kello 9.21

    Petri, hyvin samaa mieltä tavoitteista. Nykytilanteessa yliopiston ennakoimattaomassa epävarmuudessa kärsijöitä ovat nimenomaan opiskelijat, monella tapaa. Voisin kohta oikeasti julkaista kirjan elävän elämän tarinoista yo-maailmasta, jotka ovat koulutuksen pitkäjänteisten tavoitteiden, tutkimuksen suuntaamisen jne kannalta lähinnä absurdeja. Minusta yksi ratkaisu olisi NOPEITA mahdollisia ratkaisuja olisi esim:
    1. lopetetaan loputtomat työstä vapautukset toisen tehtävän hoitamista varten, ihmisten on valittava myös työntekijöinä, mihin sitoutuvat. Tällä toimenpiteellä saataisiiin pätkäketjuja pois. Tässä vaaditaan asnenemuutosta ns yliopistolaisilta.
    2. tutkimusrahoitus kokonaispoteiksi ja kunnon tutkijauratehtäviä vaikka sitten nykyistä vähemmän. Samalla voidaan tarkastella tutkijoiden opettamista ja kenties hieman paranta opiskelija-opettaja-suhdetta.

35. Marko van den Berg kirjoittaa:
    1. huhtikuuta 2010 kello 10.32

    Pilvi kysyi minulta, miten käyttäisin peruskouluun ohjattavat lisäresurssit, jos rahoitus nostettaisiin samalle tasolle kuin esimerkiksi Ruotsissa. Yllättävää kyllä Suomessa peruskoulutuksen rahoitus on tosiaan merkittävästi alemmalla tasolla kuin muissa Pohjoismaissa. Jos rahoitusta lisättäisiin, suuntaisin sen ennen kaikkea koulun perustoimintoihin. Oppilasryhmien pienentäminen olisi aivan ensimmäisiä asioita. Voimassa olevissa opetussuunnitelmissa luvataan muun muassa oppilaiden yksilöllistä huomioimista. Ainakin minä näen tähän huomattavasti paremmat mahdollisuudet pienissä ryhmissä kuin usein yli 30 oppilaan luokissa, joita varsinkin alakoulussa esiintyy. Toiseksi tukiopetus sekä erityisopetus saisivat lisää rahaa, jos minulla olisi valta, samoin opettajien täydennyskoulutus.
    Täytyy myös muistaa, että koulussa on paljon muitakin toimintoja kuin pelkkä opetus. Viihtyisä ja tasokas kouluruokailu, ei äärimmilleen rasitetut siivoojat ja aidosti koulun arjessa mukana olevat vahtimestarit ovat mielestäni aivan olennainen osa turvallista ja viihtyisää koulua. Tämäkin maksaa, mutta olisin taipuvainen ajattelemaan, ettei esimerkiksi kouluruokailua saisi tarkastella pelkästään kustannustehokkuuden näkökulmasta. Paljon olennaisempaa olisi mielestäni, että koulussa olisi pysyviä aikuiskontakteja, jotka eivät vaihdu jatkuvasti esimerkiksi kilpailutusten myötä.

    Hannu Simolan tapaan haluaisin myös koululaitoksen takaisin hieman tiukempaan valtionohjaukseen. Kun kouluille ohjattaisiin suoraan korvamerkittyä rahaa, yksittäisten kuntien ei olisi mahdollista mennä siitä, mistä aita on matalin henkilöstä lomauttamalla ja tinkimällä säästöjen nimissä esimerkiksi kouluruokailu ja siivous ala-arvoiselle tasolle.

    Edellä kuvatut toimenpiteet vaativat paitsi rahaa, niin myös tiettyä ideologista suunnanmuutosta. Markkinat ovat hyvä renki, mutta äärimmäisen huono isäntä. Mielestäni osa koulun pahoinvoinnista johtuu nimenomaan markkinaehtoisuuden hiipimisestä kaiken päätöksenteon ja poliittisen tavoitteenasettelun viitekehykseksi. Tämä näkyy paitsi tietynlaisena nuivana suhtautumisena julkiseen sektoriin, jota koulukin edustaa niin myös markkinoiden kielen hivuttautumisena kouluun. Minusta meidän tulisi todella pysähtyä miettimään, ovatko esimerkiksi innovaatiot, tehokkuus, tilaaja-tuottajamallit ja tulosyksiköt paras mentaalinen kehys, kun hahmotamme sivistyssektorin asemaa yhteiskunnassamme.

36. Pilvi Torsti kirjoittaa:
    9. huhtikuuta 2010 kello 15.38

    Koulutuskeskusteluun vielä lisänäkökulmia Aleksi Henttosen ja Esa Suomisen kirjoittaman ”Vapauden koulutuspolitiikka” –kirjan toisesta puolikkaasta (ensimmäinen käsitelty aiemmassa kommentissani):

    TOINEN ASTE
    Suurin huomio kiinnittyy peruskoulun jälkeiseen koulutuksen ulkopuolelle jäämiseen. Siksi kirjassa ehdotetaan toisen asteen koulutusta sisällytettäväksi oppivelvollisuuden piiriin. Toisen asteen oppivelvollisuuden piiriin voitaisiin lukea myös oppisopimuskoulutus. Kritiikkiin ”pakon lisäämisestä” kirjoittajat vastaavat ”vapaaehtoisuuteen perustuvat keinot eivät ole toimineet, vaikka niillä on ollut vuosikymmenten etsikkoaika. Pakon haitallista vaikutusta koulutusmotivaatioon on pelätty aina oppivelvollisuuden pidentämisen yhteydessä. Tähänastiset kokemukset kuitenkin näyttävät, että pidempi oppivelvollisuus hyväksytään nopeasti eikä oppivelvollisuuden piiriin kuuluvan koulutuksen ulkopuolelle meillä käytännössä jättäydytä.”

    Lisäksi todetaan ainakin minusta häkellyttävä luku: toisen asteen koulutuspaikkoja on tarjolla noin 1,5 kertaa/ikäluokka ja silti kaikkia ei saada mukaan. Nykyjärjestelmässä oppilaitokset irrallaan kokonaisuudesta, siksi pitää olla kannustimet koko ikäluokan kouluttamiseen. Nykyisellään seurauksena usein moninkertainen koulutus, kun nuoret vaihtelevat oppilaitoksien välillä. Ratkaisuna tähän kirjoittajat ehdottavat toisen asteen yhtenäisiä oppilaitoksia, joiden sisälle nykyisistä lukioista muodostettaisiin yleissivistävän opetuksen osasto ja nyky-ammattioppilaitoksista ammatillisen opetuksen osasto. Nuorille tulisi tätä kautta joustavuutta toisen asteen opintoihin ilman että tehdään moninkertaisia tutkintoja ja valitaan kerralla itsensä sisään tai ulos jostakin tai että suunnanmuutos aiheuttaa useiden vuosien viivästystä koulutusuralla.

    ESIOPETUS
    Kirjoittajat ehdottavat esiopetuksen velvoittavuutta jopa 5- ja ainakin 6-vuotiaille sillä perusteella, että vapaaehtoisen esiopetuksen ulkopuolelle jäävät nykyisin useimmiten heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien lapset. Eurooppalaisittain myöhäinen koulunaloitusikä myös vaikuttaa siihen, että oppilaiden taustasta johtuvat erot ehtivät kasvaa varsin suuriksi, mikä vaikeuttaa koulujen työtä.

    PERUSKOULU
    Peruskoulun kehittämisehdotuksiin kuuluvat opettajien palkkauksen suhteuttaminen oppilaiden tuen tarpeeseen, koulujen resursointi sen mukaan, miten vaativia niiden oppilaat ovat, houkuttelevia oppiaineita (esim. taide) haasteellisissa ympäristöissä toimiville kouluille. Kirjoittajat uskovat, että opetusryhmien koon riippuminen oppilasaineksen haastavuudesta kannustaisi kouluja, oppilaita ja vanhempia monipuoliseen opiskelija-ainekseen

    AIKUISKOULUTUS
    Aikuiskoulutuksen osalta ehdotukset vastaavat myös nykymaailman ja ennakoidun tulevaisuuden kysymyksiin. Keskeinen ehdotus on jokaisen kansalaisen koulutustili, jolle kertyy rahamuotoista koulutusoikeutta.

    LÄPINÄKYVYYS JA ARVIOINTI
    Kirjoittajat korostavat koulutuksen läpinäkyvyyttä. ”Koulutus on kansalaisten koulutusta. Se ei ole koulutushallinnon, ministeriön, sivistystoimen virkamiesten tai opettajien ja koulujen koulutusta.” Osana läpinäkyvyyttä pyritään tekemään koulutusvalintojen seuraukset näkyviksi ja jakamaan ne pienempiin osavalintoihin sen sijaan että peruskoulun jälkeen tehdään yksi perusvalinta, joka määrittää koko koulutusuran siitä eteenpäin. Teos osuu oikeaan siinä, miten vaikeaa koulutustarpeiden ennakointi on: ”Tulevaisuuden ja koulutustarpeiden ennakointi on joka tapauksessa hyvin vaikeaa. Jos yritetään ennakoida kapeiden erikoistumisalojen työvoimatarvetta kymmeniä vuosia eteenpäin, on epävarmuutta vain siitä, kuinka paljon ennuste menee pieleen. Oikeaan se ei kuitenkaan osu.” Sen vuoksi tavoitteena on joustava osaaminen, ammatit muuttuvat jatkuvasti ja ammattilaisuus jatkuva prosessi, johon tutkinto antaa perusosaamisen, jota sitten jatkuvasti täydennellään

    PISA-tuloksia käsitellään muun muassa kun pyritään argumentoimaan sen puolesta, ettei ole kansantalouden kannalta edullista, jos peruskoulut eriytyvät voimakkaasti. ”eri maiden Pisa-tulosten vertailu on osoittanut, että jos opiskelijajoukko eri kouluissa ja luokissa eriytyy voimakkaasti, koko järjestelmän oppimistulokset laskevat. Oppilaiden ja vanhempien ymmärrettävä pyrkimys mahdollisimman homogeeniseen ja lahjakkaaseen ryhmään johtaa siis heikompiin tuloksiin kuin järjestelmä, jossa koko lahjakkuusasteikko opiskelee samassa järjestelmässä, samoissa kouluissa ja samoissa luokissa.”

    Vuosittaisia koulujen ranking-listoja kirjoittajat ymmärtävät, koska ne kiinnostavat vanhempia, oppilaita ja opettajia. Nykyisen puhtaan keskiarvovertailun sijaan ehdotetaan kuitenkin, että julkisen vallan (Opetushallitus) pitää pelkkien absoluuttisten oppimistuloksien rinnalle tuoda esille myös oppilaiden taustaan ja aiempiin tuloksiin suhteutetut tulokset, jotka kertovat koulun tekemästä työstä lähtötason ja lopputulosten välissä. ”Molempien tuominen esille tekisi myös näkyväksi sen, että ne mittaavat eri asioita ja vähentäisi vaaraa, että pelkkien hyvien lopputulosten tulkittaisiin kertovan hyvästä toiminnan ja opetuksen laadusta.”

    ***

    Johtopäätösluvussa ”Vapauden koulutusjärjestelmä” päästään lentoon. ”Monimutkaisessa yhteiskunnassa yksilöllä tulee olla mahdollisuus etsiä oma polkunsa, jolla toteuttaa omia haaveitaan ja omaa lahjakkuuttaan. Jokaisella tulee olla kykyjensä puitteissa vapaus valita omien tarpeidensa ja toiveidensa mukainen koulutus. Mihinkään järkevään lopputulokseen ei päädytä pakottamalla yksilöitä lokeroihin, jotka joku muu on arvellut heille soveliaiksi. Kun sekä avoinna olevat mahdollisuudet että niiden kustannukset ovat näkyvissä yksilöille ja vaikuttavat hänen valintoihinsa, voi ihminen arvioida eri vaihtoehtojen hyötyjä ja kustannuksia sekä verrata niitä keskenään. Jokaisen täytyy itse omalta osaltaan valita, millaiseen suuntaan haluaa pyrkiä ja miten eri tavoitteitaan painottaa.” Jne.

37. Mikko Mäkelä kirjoittaa:
    15. huhtikuuta 2010 kello 18.20

    Tervehdys,

    Peruskoulusta ja jatkokoulutuksesta on käyty jo aika kattavaa keskustelua.. Peruskoulun osalta Samia ja muutamia muitakin kompaten toteaisin vain, että sen lisäksi että kilpailukyky ja yhteiskunnan yleinen toimivuus vaatii hyvin koulutettua perusmassaa, niin on myös visusti pidettävä huoli siitä, että kukaan ei putoaisi kelkasta lopullisesti ainakaan vielä peruskouluvaiheessa. Vaikka tausta jossain määrin korreloi tulevien menestysmahdollisuuksien kanssa, niin kyllä erilaisilla toimenpiteillä on mahdollista taata kaikille aidosti mahdollisuus isoonkin sosiaaliseen siirtymään.

    Varhaiskasvatusta ei ole juuri käsitelty. Pilvi referoi yllä Henttosen ja Suomisen kirjaa, jossa esitetään esiopetusta entistä nuoremmille. Periaatteessa olen tästä samaa mieltä, joskin esiopetus on jossain määrin hankala termi, koska se viittaa liian selvästi koulun suuntaan. Varhaiskasvatus on mielestäni kuvaavampi, vaikka englannin kielen termi early childhood education kuvaa asiaa ehkä vieläkin täsmällisemmin. Meillähän on viime vuosiin asti puhuttu etupäässä päivähoidosta, jonka näen viittaavaan lähinnä sosiaalipoliittiseen järjestelmään, jonka tärkeimpänä päämääränä on pidetty vanhempien – erityisesti naisten – työssä käynnin mahdollistamista. Kasvatuksen sisältöihin ei ole valtakunnallisesti kiinnitetty riittävässä määrin huomiota ennen kuin ehkä vasta viimeisen 10-20 vuoden aikana ja edelleen painopiste mm. henkilökunnan koulutustasovaatimusten suhteen viittaa enemmän päivän aikana tapahtuvaan perushoivaan kuin kasvatukseen.

    Itse ajattelisin, että päivähoidon ja varhaiskasvatuksen tehtävien yhdistäminen voitaisiin toteuttaa niin, että päivähoitopäivä jakautuisi selkeästi kaikille yli kolme- tai neljävuotiaille ilmaiseen ja ehkä jopa pakolliseen varhaiskasvatukseen sekä päivähoitoon. Varhaiskasvatusta olisi muutama tunti päivässä ja se sisältäisi kattavasti eri sisältöalueita ikätason mukaisesti ja etupäässä eheyttäen ja leikinomaisesti vedettynä. Loppupäivä olisi sitten selkeästi lasten säilyttämistä ja perustarpeisiin vastaamista. Mistään varhennetusta koulusta ei olisi kysymys, vaan enemmänkin siitä, että koko ikäluokka saataisiin mukaan toimintaan, joka ei lopulta eroaisi juurikaan nykyisin päiväkodeissta tehtävistä asioista. Samalla tavallahan esiopetuksessa tapahtuu etupäässä samoja asioita kuin nuorempienkin päivähoidossa, mutta vaatimustaso tietysti kasvaa iän myötä ja kouluvalmiuksia painotetaan. Esiopetustahan on nykyisin kaikille se neljä tuntia päivässä ja loppupäivästä käytetään nimeä “täydentävä päivähoito”. Kaikkien lasten varhainen mukaan saaminen ehkäisi nähdäkseni syrjäytymistä ja auttaisi orastaviin ongelmiin nopeamman puuttumisen. Lisäksi peruskouluun astelisi ehkä tasalaatuisempaa tavaraa.

    Vapaasta sivistystyöstä ei myöskään ole kirjoitettu. Minusta se on alue, joka on viimeisinä vuosikymmeninä ollut pahasti näivettymään päin ja kaipaisi ehdottomasti ehostusta. Väitän että sellainen sivistys, joka ei tähtää työmarkkinoilla paremmin sijoittumiseen, lisää väestön onnellisuutta ja ehkäisee koulutustasosta johtuvaa kahtiajakautumista koulutettuun sivistyneistöön ja heikosti koulutettuihin juntteihin. Syy-seuraussuhteet eivät näissä asioissa ole kovin aukottomasti todistettavissa, mutta esimerkiksi omalta kohdaltani väitän, etten olisi koskaan tullut lukeneeksi itseäni maisteriksi, jos kansa- ja kauppakoulun käynyt sihteeriäitini ei olisi nuorena roikkunut niin ahkerasti työväen kirjallisuus- ja elokuvakerhoissa. Lisäksi sivistys ilman välillisiä tavoitteita on itseisarvo sinänsä.

38. Annamari Saure kirjoittaa:
    23. huhtikuuta 2010 kello 9.11

    Hei!

    Kannatan ehdottomasti peruskoulua – jopa niin paljon, että poistaisin mahdollisuuden valita muita kouluja kuin omansa. Tästä valitsemisesta on ainakin Lahdessa syntynyt kestämätön tilanne, jossa yksi koulu imuroi parhaat keskiarvot omaavat oppilaat kouluunsa ja sen jälkeen iloitsee siitä, että koulun oppilaat menestyvät kaikissa teksteissä parhaiten. Hmm. Ja siitä syntyy tietysti käsitys, että siinäpäs on mahdottoman hyvä koulu!

    Mutta suurimmat haaveeni ovat ihan konkreettisia.

    Minä unelmoin sellaisesta koulusta, joka ei olisi näin jäykkä kuin nykyään. Toivoisin, että olisi esimerkiksi mahdollista järjestää kunnollisia toiminnallisia projekteja, joissa olisi integroituna useampi oppiaine. Yläkoulussa tämä onnistuisi niin, että samalle luokka-asteelle sijoitettaisiin rinnakkain sovittujen oppiaineiden tunteja, jolloin projektissa olisi yhtä aikaa mukana esimerkiksi kolme kahdeksatta luokkaa sekä äidinkielen, historian ja maantieteen opettajat. Nykysysteemillä integrointi on pelkkää räpellystä eivätkä opettajat jaksa sen vaatimaa laajaa suunnittelua, kun kuitenkaan toteutus ei oikein onnistu. Samoin pitäisi olla paljon erilaisia työpäiviä: teemapäiviä, teatteriretkiä, opintoretkiä, leirejä.

    Unelmoin myös siitä, että niihin kouluihin, joissa on paljon erityistä tukea tarvitsevia oppilaita, järjestettäisiin ihan oikeasti näitä oppilaita varten erityistä tukea: erityisopettaja kulkemaan koko ajan tällaisen luokan mukana eri oppiaineiden tunneilla.

    Toiveeni ovat kovin arkisia näiden edeltävien, lennokkaiden puheenvuorojen jälkeen. Toivoisin toimivat tietokoneet kouluihin ja sellaisen ATK-opettajan, joka olisi koko ajan mukana tunneilla, jotka pidetään ATK-luokassa. ATK-opettaja huolehtisi siitä, että tekniikka toimii, ja antaisi asiantuntija-apua oppilaille ja opettajille.

    Toivosin, että siivouksen ja ruokailupalvelun ulkoistaminen purettaisiin. Siistijät olisivat aina samat ja heillä olisi aikaa oikeasti siivota koulu. Ruokalapalvelut olisivat oikeasti osa koulun toimintaa. Samoin vahtimestarin pitäisi olla koko ajan koulussa, hän voisi olla vaikkapa kouluisäntä, joka näkyisi jatkuvasti käytävillä. Terveydenhoitaja olisi aina silloin koulussa, kun siellä ovat oppilaatkin. Tällöin opettajan ei tarvitsisi tehdä päätöksiä siitä, onko oppilas nyt niin sairaana, että hänet pitää lähettää kotiin tai onko nyt tilanne sellainen, että täytyy tilata ambulanssi. On aika kauheaa ottaa tällaista vastuuta ilman terveydenhoitoalan koulutusta. Kaikki koulun henkilökunta koulutettaisiin ja motivoitaisiin työskentelemään myös kasvattajina. Kouluissa olisi hyvä olla myös sellainen resurssiopettaja, joka toimisi tarvittaessa sijaisena ja muutoin olisi eri oppitunneilla apuna. Hän ei siis olisi avustaja, vaan opettaja.

    Toivoisin, että kouluihin saisi tilata riittävästi tarvittavia kirjoja ja muita materiaaleja. Pikkuseikat saattavat tehdä työstä yllättävän raskaan, siis jos puuttuu tarvikkeita, tietokoneet eivät toimi, pölymakkarat kieppuvat ikkunalaudoilla, kaikki tussit ja liimat ovat kuivuneet… Näin pienten asioiden takia saattaa opetusmotivaatio hyytyä.

    Nyt huomaan, että toivon ensisijaisesti kouluun lisää rahaa!

    Tässä nämä ensimmäiset ajatukseni. Mietiskelen noita suurempia kysymyksiä myöhemmin!

39. Pilvi Torsti kirjoittaa:
    23. huhtikuuta 2010 kello 22.57

    MIkko ja Annamari: kiitos ajatuksistanne. Mikko: tuo sivistys-asia on itselleni läheinen ja tärkeä ja ajattelen hyvin samoin kuin sinä. Elinkeinopolitiikka-lähtöinen koulutuspolitiikka on pitkään luonut ilmapiiriä, jossa klassiselle sivistykselle nähdään hyvin vähän arvoa. Se osaltaan on johtanut mainitsemaasi näivettymiseen. Tämä vie aika lähelle työelämäasioiden puolella itseäni puhuttelevaa ajatusta (kopioitu yritysmaailmasta), jossa yksi päivä viikossa olisi varattu itsen kehittämiseen, läheisten hoitamiseen, kansalaistoimintaan jne. Tämän ajan sairaus (itseni mukaan lukien) on, että monet hyvänä pitämät asiat tahtovat jäädä, kun ei kerta kaikkiaan työn ja välttämättömien arkiasioiden ohella ehdi. Haaveilen esim. edelleen osallistumisesta urheiluseuratoimintaan, josta itse aikanaan sain valtavasti.

    Annamari. ruuasta ja siivoamisesta: tämähän on todella ajankohtainen aihe (taas) Helsingissä, kun Palmian yhtiöittäminen agendalla. Vastustin kovasti viime syksynä tehtyä päätöstä päiväkotien ruokahuollon siirtämistä Palmiaan. Esim. meidän loistavan mukavan päiväkodin lasten päivässä mukana oleva keittäjä muuttaa päiväkodin organisaatiosta Palmiaan ja se aiheuttaa paljon epävarmuutta ja aivan tarpeetonta rakenteellisuutta. Itse muistan edelleen kaikki kouluaikojen siivoojat ja keittiöit ja väitän että heillä oli roolinsa yhteisön rakentajina ja ylläpitäjinä, koska heidän roolinsa “helpompi” kuin opettajan noin oppilaiden silmissä.

40. Juhani Räsänen kirjoittaa:
    26. huhtikuuta 2010 kello 15.20

    Onkohan näissä puheenvuoroissa unohdettu kehityspsykologiset ja sosiaalistumiseen liittyvät kysymykset. Kuusi-seitsemän-kahdeksankymmen luvuilla pudotettiin valinnanvapaus oppilaille.
    Ensin vapautta jaettiin ministeriöltä keskushallinnolle, sitten keskushallinnolta oppilaitoksille, sitten oppilaitostasolla rehtorin päätettäväksi, sitten edelleen opettajille ja viimein oppilaille.
    Seurauksena oli, että alle kymmenvuotiaat asetettiin vastuuseen opintojensa valinnoista. Seurasin tätä prosessia keskushallinnon siltä. Koko järjestelmää resuneerattiin vapauden suuren innostuksen vallassa. Seuraukset alkavat näkyä identiteettien murtumisena, mielenterveys-ongelmina ja kaiken-laisena haahuiluna yhteiskunnassa. Eikä suinkaan vähimpänä tämä vapaus kaaokseen ja minä minä -ajattelun leviäminen maanteille ja maailmaan. Koulun tehtävänä voi tietysti olla tulevaisuuteen kurkottautuminen, mutta se ei saa unohtaa perinteensiirtämisen välttämättö-myyttä.

41. Sami kirjoittaa:
    26. huhtikuuta 2010 kello 20.08

    Annamari on täysin oikeassa siinä, että integrointi on räpellystä. Erityisoppilas tuo koululle rahaa, mutta kuten koulumme historian opettaja sanoi “se raha ei näy minun tunneillani”. On kivaa, että “kaikki otetaan mukaan”, mutta on jotenkin älytöntä, että (pahimmillaan) erityisoppilas istuu kolme vuotta yleisen oppimäärän tunneilla, joista hän ei tajua yhtään mitään. Sitten hänelle tehdään yksilöllistetty koe, josta hän saa kolme pistettä arvaamalla. Sitten hänelle annetaan tähtitodistus ja tähtinumeroksi kutonen. Kannatan inkluusiota, mutta nykyinen inkluusio, jossa osa oppilaista on siinä tilanteessa, että yhteiskunta pakottaa fudista taitamattoman yhtä aikaa kentälle ykkösdivarin pelaajien kanssa on jotenkin älytön. Ei se voi tuntua kovin kivalta.

    Opettaja ei mitenkään voi opettaa yhtä aikaa 21 normioppilasta ja 3 erityisoppilasta. Se ei vain ole työtehtävänä mahdollinen. Opetus pitäisi olla lakisääteisesti niin, että tällaisessa luokassa on aina samanaikaisopettaja. Tai sitten se pitäisi ratkaista jotenkin muuten. En oikein tiedä. Tämä on visainen eettinen dilemma, johon minulla ei oikein ole ratkaisua. Se on varmaa, että erityisoppilaat tuntevat taatusti olonsa aika helvetin erityisiksi, kun opettaja paasaa edessä hydroksyylihappojen muodostumisesta tai suhteellisesta vaalitavasta. Jos luokkien sisälle integroidaan jonkinlainen samanaikaisopettajan “pienryhmä”, niin ehkä se tuntuu emotionaalisesti jopa kurjemmalta kuin erillään opiskelu. Mutta sekään ei poista sitä, että valtakunnallisen opetussuunnitelman sisällöt menee yli hilseen. Käytännössä se menisi siihen, että ensin kuunneltaisiin yhdessä opettajan alustus ja sitten tehtäisiin samanaikaisopettajan kanssa yhdessä se helpoin ykköstehtävä. Tai luokan perällä jotain “erityisen oppilaan kirjaa”.

    Minulla on paljon oppilaita, jotka oppivat todella hitaasti jo minun – pätevän erkkamaikan – pienryhmässä. Voin vain kuvitella mitä tapahtuu niillä tunneilla, jolloin he istuvat ison luokan seassa ja opettaja vetää normisettiä edessä.

    Minua vaivaa hirveästi tällainen kysymys: Mielestäni erityisoppilaiden emotionaalista hyvinvointia inklusiivisessa koulussa ei ole tutkittu. Meillä on tämä hypoteesi, että se on kivaa ja eettisesti oikein, mutta mitä jos he tuntevatkin olonsa jopa tyhmemmiksi kuin erityisluokalla opiskelevat kumppaninsa?

    Sitten tuosta vapaudesta:

    Joo, vapauden pitää olla aikuisen rajaamaa ja kontrolloimaa vapautta. Niin se vain menee. Monet teinit eivät valitettavasti ilman aikuisen ohjausta kykene tekemään juuri mitään. Esim. pojat eivät kykene ysiluokalla urheilemaan itsenäisesti. Homma menee spedeilyksi ja pelleilyksi. Joo, motivaatio ja “oma juttu” tuottaa huikeaa luovuutta ja oppimista. Miten tämä järjestetään koulun sisällä? Ei ainakaan vastuuttamalla oppilaita. Nämä ovat visaisia kysymyksiä. Olisi hyvä, että tapahtuisi maksimaalista oppimista hyvillä fiiliksillä, mutta sitten, kun meillä on tämä koulurakennus ja nämä opettajat ja nämä oppilaat ja nämä luokkatilat, ja aletaan ihan oikeasti miettimään, että MITEN tämä eettisesti kaunis ajatus toteutetaan, se onkin vähän vaikeampaa.

    Koska on brutaali totuus, että jos ysiluokkalaisen jätkän jättää ilman valvontaa se katsoo ensin red tubesta hihitellen pornoa ja livistää sitten röökille. Teinit on teinejä, ei ne ole vielä aikuisia itseohjautuvia subjekteja. Eikä niiden vielä tarvikaan olla.

    Peruskoulujen pitäisi musta saada tooooosi paljon rahaa. Rahaa. Paljon. Rahaa. Pienet luokat. Paljon opettajia. Pajon rahaa. Nam.

    Sami

42. Sari Kokko kirjoittaa:
    31. toukokuuta 2010 kello 15.48

    Ehdin vasta nyt lukea tarkemmin tätä keskustelua, jossa on yviä ajatuksia, kommentteja ja kysymyksiä.

    Pilvi mietti oman esikoisensa kohdalla olevaa tilannetta, jossa jo 4-vuotiaasta lähdetään kulkemaan saman porukan mukana ja päädytään lopulta eskarin kautta kouluun ja kenties peruskoulun päättövaiheeseen asti. Tässä tavassa on paljon hyvää. Toisaalta, miten käy niille lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta pääse ryhmään mukaan tai tulevat esim. kiusatuiksi? Tavoitteena on nollatoleranssi kiusaamisessa, mutta kiusaaminen on välillä niin vaivihkaista, etteivät koulun aikuiset välttämättä huomaa sitä.

    Koulu on tietopainotteinen. Sosiaaliset taidot ja myös muut elämässä elämisen taidot ovat asioita, joita ei voi oppia tai harjoitella liikaa. Niiden pitäisi olla läsnä arjessa, sillä siellähän niitä käytetään.

    Luokat ovat suuria ja oppisisältöjen tavoitteet tulisi käsitellä. Miten tässä jää opettajan aikaa esim. sille hiljaiselle syrjässä olevalle kympin tytölle tai pojalle, joka voisi tarvita opettajan tukea muutenkin kuin hyvien numeroiden kehumisena? Meillä on varmasti lapsia, joille opettaja tai muu koulun henkilökunta ovat lähes ainoita turvallisia aikuisia. Osalle kouluruoka on päivän ainoa lämmin ateria. Miten näiden lasten käy? Vanhempainillat tuskin tavoittavat näitä perheitä, sillä vanhempia ei niissä näy. Jopa varttikeskustelut tahtovat jäädä käymättä, kun näitä vanhempia ei saada paikalle.

    Eduskunta käsittelee parhaillaan hallituksen esitystä perusopetuslain muuttamisesta. Sivistysvaliokunnan mietintö (Siv 4/2010) ja varsinainen esitys (HE 109/2009) löytyvät eduskunnan sivuilta. Esityksessä on paljon hyvää, mutta myös monia kysymysmerkkejä ja minusta huolenaiheitakin.

    OKM julkaisi keväällä kaksi koulutukseen liittyvää muistiota. Toisessa käsiteltiin opintojen nopeuttamista ja toinen on ns. SORA-työryhmän työn pohjalta tehty muistio. Niissä molemmissa on mietityttäviä asioita, mutta etenkin SORA-työryhmän esitykset laittavat pohtimaan oikeutta koulutukseen.

43. Juhana Aunesluoma kirjoittaa:
    28. syyskuuta 2010 kello 10.12

    Vielä tätä myöhännäisherännäisyyttä. Stimuloivaa ja ajatuksia herättävää lukemista tuo koko kirjan teksti. Pari ajatusta tästä meidän korkeakoulukentästä.

    Korkeakoulutukselle ja korkeakoulukentälle tekisi hyvää kunnon tuuletus. Kuten kirjoitatte, 2009 laki ei oikeastaan vielä tarkoita toiminnan tasolla käytännössä mitään. Se muuttaa toiminnan ehtoja ja antaa mahdollisuuksia toimia hieman toisella tavalla, eli parhaimmillaan fasilitoi muutosta.

    Minkälaista muutosta tarvitsemme? Nykyinen korkeakoulujärjestelmä on rakenteiltaan, toimintatavoiltaan ja sisällöiltään rakennettu tietynlaisen yhteiskunnan tarpeita varten määrätyssä historiallisessa tilanteessa. Tätä historiallista tilannetta eikä oikeastaan sitä yhteiskuntaakaan enää ole. Tämä linkittyy vahvasti sen kanssa, mitä kirjassa on toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten kehityksestä, julkisista palveluista yms.

    Nykyinen korkeakoulujärjestelmä palveli yhteiskuntaa hyvin tilanteessa, jossa tarvittiin ja haluttiin nopeasti lisätä korkeakoulutettujen määrää yhteiskunnassa. Tärkeintä oli, että nopeasti teollisesti tuotannosta suoraan palveluyhteiskuntaan kehittyvä suomalainen yhteiskunta sai tuekseen ja tekijöikseen ihmisiä, joilla oli jonkinlainen korkeakoulutus. Halusimme myös käyttää lisääntynyttä vaurautta ihmisten sivistämiseen.

    Keskeistä kuitenkin oli se, että lukiosta korkeakouluihin tulevat ihmiset saivat omaksuttua jonkin tietyn, usein verraten rajallisesti määritellyn tiedollisen ja tieteellisen corpuksen, pitkälti itse opiskellen. Lisäksi tarvittiin auttavia tiedonmuodostuksen taitoja. Työelämään siirtyviltä maistereilta odotettiin kykyä kirjoittaa sujuva muistio, hankkia tietoja ja koostaa niistä raportteja. Tarvittiin myös jonkinlaista yleissivistystä, jotta voidaan käydä sujuva keskustelu vaikkapa ulkomaisen liikekumppanin kanssa. Tämä onnistui nopeasti polkaistulla maanlaajuisella massatuotannolla ja minimaalisella sisällöllisellä valvonnalla ja ohjauksella.

    Nyt tarvitaan toisenlaisia taitoja. Emme enää halua rajata entisenlaisia tiedollisia kokonaisuuksia ja tunkea näitä opiskelijoiden kurkusta alas. Meille eivät riitä raporttien koostamistaidot. Emme halua opettaa ketään lukemaan kirjoja väärällä tavalla. Haluamme, että maisterit osaavat aidosti argumentoida omaperäisellä ja yllätyksellisellä tavalla. Osaavat muodostaa uutta tietoa. Kriittisesti, loogisesti, vakuuttavasti, tyylillä ja taidolla. Osaavat käyttää ja kehittää luovuuttaan. Ennen kaikkea uskaltava tehdä uutta. Lähtökohtaisesti ajattelevat tekevänsä jotakin uutta. Osaavat hylätä huonoja ajatuksia ja käytäntöjä.

    Tämä ei onnistu nykysysteemissä paitsi sattumalta. Emme tarvitse mitään Tuusulan Rantatien kultakauden yhteisöä tai eliittiyliopistoja tähän, mutta joudumme miettimään koulutuksen päämääriä, luonnetta, kattavuutta ja rakennetta. Aika paljon lähtee opettajista ja opettajien toimintaedellytyksistä.. Suomalaisille yliopistoille pitää tehdä sama ihme, kuin mitä joskus tehtiin peruskouluissa. Tulokset näkyvät 10–20 vuoden päästä.

Jätä vastaus

Nimi (vaaditaan)

Sähköposti (ei näy julkisesti) (vaaditaan)

Web-sivusto

Ilmoita vastauksista tähän kommenttiin sähköpostitse