Ympäristö
12.4.2010 - adminVäitämme:
Huolen ympäristön tilasta tulee ohjata yhteiskunnallista kehitystä. Kun lapsemme kysyvät, mitä olemme tehneet, meillä tulee olla siihen vastaus. Ilmastonmuutokseen liittyvä tutkimustieto esittää, että on melkein mahdotonta tehdä riittävän paljon riittävän nopeasti. Emme kuitenkaan ratkaise ilmastokriisiä vain vaihtamalla lamppuja ja ostamalla kierrätettyä. Tarvitaan myös kovia toimia, ja ymmärrystä siitä, että Suomen ja EU:n suuri tulevaisuuden tarina voi löytyä energian, ympäristön ja ilmaston piiristä.
Kysymme:
Millainen olisi oikeudenmukainen tapa jakaa ympäristöhaasteen kuorma? Pitäisikö verottaa, rajoittaa vai kannustaa, ja ketä? Mitä hyviä käytäntöjä ja muutoksia ympäristö- ja ilmastoystävällisemmän elämisen ja tekemisen tavoissa on jo löydetty? Mitä ajattelemme nykytilanteessa ydinvoimasta? Onko talouskasvu ja vastuullinen suhde ympäristöön mahdollinen yhtälö?
Jäämme odottamaan kommenttejanne, kertomuksianne hyvistä käytännöistä, muiden maiden malleja, tilastotietoja toimintaehdotuksia…
13. huhtikuuta 2010 kello 14.59
Ympäristöteemasta keskusteltaessa ei pidä unohtaa kahta asiaa:
1. pohjavetemme ja puhdas vesi
2. Itämeri
Monissa yhteyksissä on ennakoitu, että seuraavat sodat käydään vedestä. Suomessa vesi riittää ilman sotia. Olemme tässä suhteessa erinomaisessa asemassa, kun vaan itse pidämme huolta vesiemme puhtaudesta. Onneksi täällä on herätty ja paljon tehty, mutta likaantumisriskejä on edelleen. Meillä on erilaisia öljysäiliöitä riskialttiilla paikoilla. Eri myrkkyjä kulkee paljolti maanteillä, myös pohjavesialueiden päällä.
Itämeri on luku sinänsä, joten en käy sitä käsittelemään yksityiskohtaisemmin. Se on vain erittäin hyvä esimerkki ilmastonsuojelun ohella, että näiden asioiden hoito vaatii määrätietoista tutkimustyötä, kansainvälistä yhteistyötä ja vaikuttamista EU:ssa ja muissa kansainvälisissä järjestöissä.
19. huhtikuuta 2010 kello 11.53
Kun keskustelimme Pelastuskirjan ympäristöosiosta Demos-ajatuspajan väen kanssa, valittelin ymmärtämykseni ympäristöasioista olevan vähäistä. Kävi ilmi, että reaktio on yleinen muuten yhteiskuntaa seuraavien keskuudessa. Miksi näin on? Onko tähän syytä? Ja miten se on mahdollista, jos kerran käsillä on tulevaisuutemme kannalta kenties kaikkein merkittävin aihe?
Itse tunnistan syyksi tiedolliset puutteeni. Ympäristökysymyksiin keskittyneet aktiivit ja spesialistit tuntevat tematiikan niin paljon paremmin, että keskusteluihin tuntuu olevan vähän annettavaa.
(Voin kuvitella, että toiset kokevat samoin keskusteltaessa taloudesta. On ikävä sekoittaa brutot ja netot väärässä seurassa.)
Toisille syynä voi olla haasteen valtavuus. Päällisin puolin perehtymällä tulee helposti siihen päätelmään, että maailma ei pelastu vaikka suomalaiset kuinka vaihtaisivat energiansäästölamppuihin. Ja ne kiinalaiset, eiväthän ne suostu luopumaan autoista ja tietokoneista, joita eivät ole saaneet ostaakaan vielä.
Nämä ajatukset saattavat sekoittua poliittiseen korrektiuteen. Ei ole suotavaa olla ympäristöpessimisti tai kyynikko, ainakaan ”tiedostavassa” seurassa.
Miten päästä tästä lamaannuksesta eroon? Innostava edelläkävijä on New York Times –lehden kolumnisti Thomas Friedman. Palkittu toimittaja ja tietokirjailija vaikuttaa ottaneen ympäristökysymykset haltuunsa vasta 2000-luvulla, mutta käsittelevän niitä jo monipuolisesti ja valloittavalla optimismilla: Edessä on mahdollisuus, ei pakonomainen luopuminen.
Optimismin toinen puoli on pakko, Yhdysvaltain kohdalla poliittisista syistä: Suuri osa maan himoamista öljyvaroista on maissa, jotka eivät niitä myy halvalla, jotkut vasta piippu ohimolla.
Friedman yhdistää ympäristöanalyysiinsä Amerikan uudistumisen tarpeen. Samaa pohjavirettä voi löytää valtioneuvoston kanslian sivuilta löytyvästä ns. Tanskasen ryhmän raportista:
”Sternin raportti (Stern Report 2006) osoittaa ennaltaehkäisevien toimien tulevan paljon edullisemmiksi maailmantaloudelle kuin sopeutuminen hallitsemattomaan ilmaston lämpenemiseen. Jos kulutuskäyttäytymistä pyritään teollisuusmaissa verotuksella tai muilla keinoin ohjaamaan pois sellaisista tuotteista, joiden valmistuksessa käytetään paljon energiaa, ei ole kansantaloudellisesti järkevää erikoistua tällaisiin tuotteisiin. Halpa energia ohjaisi näin tuotantorakenteen epäedulliseen suuntaan. Lisäksi vihreässä taloudessa nähdään olevan suuri kasvupotentiaali.”
Tämä on varovasita kritiikkiä edelleen metsä- ja metalliteollisuutta suosivaa energiapolitiikkaa kohtaan.
Mutta mitä näiden valta-alojen tilalle voisi tulla? Mitä ovat ympäristökriisin tarjoamat mahdollisuudet Suomelle? Missä ovat tulevaisuuden työpaikat? Entä mihin suuntaan päästörajoitukset pakottavat ohjaamaan yhteiskunnallista kehitystä?
Näiden asioiden miettimistä varten ei tarvitse kahlata läpi IPCC:n tutkimusnivaskoja. Kekseliäisyys riittää. Ilkka Ruoppila mainitsi yllä puhtaan veden. Se on tulevaisuuden matkailuvaltti monille Suomen seuduille. Jatkakaamme listaa moneen eri suuntaan.
21. huhtikuuta 2010 kello 11.40
Ympäristöhaasteiden äärellä suuri kysymys on, kuinka paljon voimme luottaa yksilöiden omaan tahtoon. Riittääkö, että motivoimme kanssakansalaisiamme säästämään ympäristöä eri tavoin, vai onko ennemmin tehtävä koko yhteisöä sitovia päätöksiä?
Minusta tulisi päästä siitä ajatuksesta, että ympäristö säästyy, kunhan me kaikki yksilöinä toimimme kestävästi: ostamme vähän, luomua ja kierrätettyä, vältämme autoilua ja lentämistä, asumme tiiviisti jne.
En tarkoita lainkaan, etteivätkö nämä yksilölliset toimet olisi tärkeitä. Niillä on merkitystä, faktisesti sekä yhteishengen kannalta, ja niihin pitää jatkossakin kannustaa niin yksilöitä kuin yrityksiäkin. Kiinnostavia ovat monet yhteisölliset projektit (Peloton/peloton.me) jotka innostavat yhteisöjä ja organisaatioita innovaatioihin. Näiden projektien tuloksellisuudesta ja tämän ajattelun uusista tuulista kuulemme toivottavasti lisää myöhemmin.
Vapaaehtoisuus ei kuitenkaan riitä. Muutos on liian hidasta, ja lisäksi epäreilua. Halukkaat voivat jatkossakin huristella Porsche Cayennellaan:
Climate Focus Nordic –tutkimuksen mukaan 8% suomalaisista on ”Sitoutuneita” (valmiita vähentämään kulutustaan ympäristösyistä). 13% on kiinnostuneita, mutta eivät pidä tiukasti kiinni ympäristönäkökulmasta. 14% ovat ”Huolestuneita” (kierrättävät). = 35%.
Sen sijaan n. 42% hylkää eri tavoin muutoksen tarpeen. (23% ei voitu kategorisoida.)
Kannattaa myös huomioida, että jos yksilöiltä vaadittaisiin aidosti painavia tekoja ympäristön puolesta, biojätteen kierrättämisen sijaan aidosti vaikuttavaa toimintaa olisi jättää lapset tekemättä. (Tosin ehkä parempi olisi että sitä ei valtion taholta vaadittaisi…)
http://www.guardian.co.uk/environment/2010/feb/13/climate-change-family-size-babies
Kaikkivoivan vihreän ja eettisen kuluttajan ideaali on uskoakseni 1990-luvun ”historian lopun” hengen tuote. Markkinataloudesta oli tullut ainoa vaihtoehto, demokratia ja poliittinen vaikuttaminen näyttäytyivät toissijaisina ja vähäpätöisinä. Valta oli yksilöillä, ja ympäristöasioissa hänen vaikutusvaltansa oli ensisijaisesti kuluttajan valtaa.
Vaikka ajan henki on muuttunut, tämä yksilöllinen ideaali elää yhä, ja erityisesti jonkinlaisena vastakuvana. Monet, jotka eivät halua rajoittaa elämäänsä ympäristöhuolilla, tuntuvat peilaavan omaa ”tavallisuuttaan” ja ”syntisyyttään” jonkinlaiseen täydellisen ympäristökuluttaja-Jeesuksen representaatioon, jonka vastakohtana he itsensä näkevät. Mitä arkisemmaksi, ”tavallisemmaksi” ja virheitä sallivaksi ympäristötoiminnan mielikuvan saa muovattua, sitä parempi.
Kuitenkin viimeistään Jorma Ollilan ym. herääminen ilmastohaasteeseen on auttanut tajuamaan, että sitovat säännöt ja poliittiset valinnat ovat tärkeitä. Meidän on kyettävä sopimaan säännöistä, jotka rajoittavat yksilöiden oikeuksia kasvattaa päästöjä rajattomasti kasvattavaa elintasoaan. Monelta voi mennä myös työpaikka, koska vaikkapa pakkausmateriaaleja ei tarvita entiseen tapaan. Tähän periaatteelliseen filosofiseen keskusteluun tulisi mennä Suomessa syvemmälle.
Jos enemmistö päätyy poitämään ympäristönsuojelua merkittävänä ja välttämättömänä, on helppo perustella yksipuolisiakin rajoituksia. Niitä löytyy jopa talousteoriasta.
Yksi näkökulma liittyy ”ulkoisvaikutuksiin”: Tehtaastaan mustaa savua sylkevä teollisuusyritys ei välttämättä näe tulosliuskassaan saasteiden (ulkois)vaikutusta ts. haittaa muille. Se on pakotettava ne huomioimaan kuluina tai veroina.
Toinen näkökulma liittyy ihmisen kaksijakoiseen luonteeseen. Haluamme toisaalta olla järkeviä ja vastuullisia, mutta toisaalta lankeamme mielihalujemme (=esim. kulutushimojen) edessä. Niinä hetkinä, kun olemme järkeviä ja vastuullisia, meidän kannattaa asettaa rajoituksia, jotka estävät meitä lankeamasta kulutuksen ja vastuuttomuuden himoihin.
4. toukokuuta 2010 kello 0.31
Ympäristöön liittyvissä kysymyksissä eniten olen viime aikoina huomannut miettiväni:
1. haluaisin nähdä paljon enemmän puhetta ruuasta. Tommi Laitio on ansiokkaasti nostanut aihetta esiin kuluttaja-asiana. Kaipaisin myös jäsenneltyjä analyyseja erilaisten ruokavalioiden vaikutuksista. Voisiko lähiruoka-asioita oikeasti kehittää mittavalla tavalla SUomessa? Sesonkiruokaa? jne jne. JOtenkin näkökulman “kieltämisestä” (mitä kaikkea ei pitäisi syödä) pro-ajatteluun (mitä kaikkea onkaan tarjolla). Kasvisruokapäivä hässäkkä Hgissä oli nähdäkseni harmillinen itse asian kannalta: kaupunkihan tarjonnut kasvisruokaa joka päivä tähänkin saakka ja valinta on oppilaan. Tällä linjalla, vapaaehtoisuuden kautta pikku hiljaa ja kuin huomaamatta asioita tuoden voidaan saada muutosta aikaan. Nyt pelkään, että syntyi mieluummin tarpeetonta vastarintaa. Ruoka on hyvä politisoida jossain asioissa, mutta tämä ei ollut niitä.
2. miten tämä energiahomma oikein menee? Suurin pettymykseni liittyen viime viikkojen esityksiin on itselleni ollut se, että energian säästämisen rooli ja eetos on kovin vähäinen. Tämä olisi ollut se ympäristönäkökulma, jota olisi voinut sekä olettaa että edellyttää Suomen ratkaisuissa. Entä onko uusiutuvien paketti “hyvä”; riittävän joustava jne? Onko Suomi valinnut ydinvoimaehdotuksien myötä pyrkiä säilyttämään suhteellisesti halvan energian tuoman kilpailuedun esim metalliteollisuudessa? Onko se relevantti? Kaiken kaikkiaan kyse on valtavan isoista ratkaisuista, sukupolvien yli tehtävistä linjauksista jne, minkä vuoksi haluaisin kansalaisena kokea, että ratkaisut tehdään yli “politikointi”-tason.
3. pitää olla herkkä sen suhteen, ettei ekologinen elämäntapa, yksilön valinnat jne muutu eliittipuheeksi, koska kansalaiset at large ovat hyvin ympäristötietoisia.
4. omat lapset rakastuivat Ranskan-Belgian-Saksan halki matkatessaan tuulimyllyihin ja ovat toivoneet niitä Suomeen useampaan kertaa viime viikkoina. Ilmeisesti sama ilmiö tapahtunut kansalaisten keskuudessa: tuulipuisto “maisemana” näyttää yhä useamman mielestä kauniilta. Tämä kuvaa hyvin ihmisten ajattelun muokkautumista.
5. mitä kaikkea voisimme ymmärtää vihreäksi taloudeksi ja olisiko tarjolla (mielellään paljon) konkreettisia esimerkkejä?
4. toukokuuta 2010 kello 15.34
Matiaksen ja Pilvin viimeisimmistä kommenteista tuli mieleeni tapaaminen nuoren kiinalaisen kanssa Pekingissä vuonna 1987, kun olin siellä ensimmäisen ja ainoan kerran käymässä. Tämä nuori kiinalainen oli myös opiskellut Helsingissä ja puhui hyvin suomea. Keskustelimme jo silloin tapahtuvasta vanhojen rakennusten purusta ja uusien, korkeiden kerrostalojen rakentamisesta. Hänellä oli selkeä vastaus korkeiden asuintalojen rakentamiseen. Kiinan väestökasvu huolimatta yhden lapsen politiikasta on niin kova (silloin muistaakseni n. 15 milj. henkeä vuodessa), että maa tarvitsee kaiken viljelykelpoisen maan ruoan tuotantoon voidakseen ruokkia kansalaisensa. Sen vuoksi pitää rakentaa korkeita rakennuksia eikä tuhlata viljelymaata. Kiinan alue on laaja, mutta paljolti viljelyyn kelpaamatonta autiomaata.
Omavarainen ruokatuotanto ei myöskään lisää varsinkaan lentokuljetuksista aiheutuvia ympäristöhaittoja.
Kun Kiinaa on monesti haukuttu ympäristöasioissa, ei ole otettu huomioon sen suurinta ympäristötekoa maapallon kestävän kehityksen kannalta: yhden lapsen politiikkaa!
Pari päivää sitten Ylen kanavilla yksi Kangasalalta kotoisin oleva puutarhuri kertoi, kuinka ympärivuotinen kasvihuoneviljely on tänä päivänä saatu kuluttamaan vähän energiaa. Kasteluun tarvittava vesikin on suljetussa kierrossa eikä tarvitse puhdistamoa. Naureskeli kuitenkin, kuinka kylällä oli aikanaan vaadittu kuntaa rakentamaan valot kylän raitille, mutta puheet olivat loppuneet kasvihuoneen valojen tultua! Asiat olivat kuitenkin vaatineet vuosikymmenien kehitystä. Nyt puutarhatoimintaa jatkaa kolmas sukupolvi.
Itse olen ihmetellyt, kuinka vähän valoisassa pohjoisessa on puhuttu aurinkoenergian hyödyntämisestä. Mökeillä ja saaristossa sitä on hyödynnetty. Kaupungeissa muutamia kokeiluja on tehty, mutta jostain syystä ainakaan laajemmin siihen ei ole innostuttu. Luulen, että monin paikoin kesäaikana aurinkoenergialla voisi lämmittää kerrostalojen kuuman veden.
Investointi voi olla kallis, mutta käyttökustannukset ovat olemattomat.
4. toukokuuta 2010 kello 17.44
Ilkka, luulen, että auringon ja valon käytössä tullaan näkemään vielä paljon ottaen huomioon lukuisat vapaa-ajanasuntomme jne. Kun kysyin aiemmin, että haluaisin kuulla konkreettisia esimerkkejä vihreästä talaoudesta, viittaan juuri siihen, että olisi ns “kiva kuulla ja tietää”, mitä kaikkea on ja itsellä ei ole mitenkään aikaa kaivaa asioita esiin. Siis: tuntuu, että vihreästä taloudesta puhutaan käsitteenä ja retorisella tasolla todella paljon, mutta aika vähän huomaan edelleen tietäväni vaikka nyt aurinkoenergian hyödyntämisen kehityksestä viime vuosina tai uusista hankkeista jne. Luontoliiton lehdestä luen toisinaan jotain, mutta sellaisella ylesemmällä tietoisuuden tasolla vihreä talous ei konkretisoidu.
Kun viime vuonna teimme energiaratkaisuja Lammin taloomme, kokemuksemme oli, että esim lvi-suunnittelijat kovin heikosti perillä uusissa kehityksissä jne. Suositellaan asioita, koska “aina ennenkin on näin tehty”. Ja tämä taas liittyy osin siihen, että energia on ollut halpaa eikä asiaa oli siksi pohdittu kovin paljon.