Suomalaisuus
26.4.2010 - adminVäitämme:
Suomessa asui vuoden 2008 päättyessä noin 220 000 ulkomailla syntynyttä. Suurimmat ryhmät olivat venäläis- ja virolaislähtöiset muuttajat. Vuoteen 1980 asti suomalaiset lähtivät muille maille. Sen jälkeen ulkomaalaistaustaisten ihmisten määrä on kymmenkertaistunut ja lisääntyy väistämättä. Maailma globalisoituu. Rikas ja työntekijöitä tarvitseva Suomi on maahanmuuttajien vastaanottajamaa. Tulijat muuttavat Suomea ja pakottavat ajattelemaan uudelleen, mitä on olla suomalainen.
Kysymme:
Millaisella tavalla Suomen tulisi integroida maahanmuuttajia yhteiskuntaan? Onko olemassa erityisiä suomalaisia arvoja ja vaatimuksia, joita tulijoiden tulisi seurata tai kunnioittaa? Missä menevät vieraan kulttuurin koskemattomuuden rajat? Millaiset teot voisivat tasoittaa töyssyjä moninaistuvan Suomen ja ennakkoluulojen välillä?
26. huhtikuuta 2010 kello 12.43
Luin hiljattain intialaissyntyisen kansantaloustieteilijä Amartya Senin Identiteetti ja väkivalta –kirjaa, josta pari osuvaa lainausta alla. Ylipäänsä Senissä viehättää havaintojen arkisuus, juurevuus, maltillisuus ja elämänmakuinen viisaus. Sen korostaa siitä, että ketään, ml. maahanmuuttajat, ei pidä karsinoida tiettyihin yhteisöihin, vaan korostaa yksilön vapautta valita identiteettinsä:
”Monikulttuurisen Britannian tulevaisuuden täytyy olla niiden monen monien tapojen kehittämisessä, tunnistamisessa ja tukemisessa, joiden avulla kansalaiset eri poliittisista leireistä, kielellisistä taustoista ja sosiaalisista tärkeysjärjestyksistä huolimatta (etniset taustat ja uskonnot mukaan lukien) voivat olla vuorovaikutuksessa keskenään kykyjensä mukaan ja ennen kaikkea kansalaisina.”
Senin kiorjan hieno alaluku ”Gandhin argumentit” käsittelee ajatusta siitä, että keskeistä on osallistuminen kansalaisuuden kautta ja viittaa Mahatma Gandhin toimintaan 1930-luvulla:
”Gandhin kieltäytyminen näkemästä valtiota vain uskontojen ja yhteisöjen liittona ei kuitenkaan ’kuulunut’ pelkästään hänelle. Se kuuluu koko maailmalle. Toivottavasti myös Britannia on valmis tunnustamaan tämän vakavan ongelman.”
26. huhtikuuta 2010 kello 13.10
Kirjoitin kunnalisvaalien alla pienen jutun arvoista ulkomaalaiskeskusteluun. Seison niiden takana edelleenkin.
26. huhtikuuta 2010 kello 14.23
Kuka pelkää maahanmuuttajaa?
Vaara on erityinen tiedon laji: tietoa kuinka pelätä sitä, mitä pitäisi pelätä, ja kuinka olla pelkäämättä sitä, mitä ei pitäisi pelätä. – David Ben-Gurion
Maahanmuuttopolitiikassakin suunnitelmallisuutta pidetään yleisesti hyveenä. Istuvan hallituksen maahanmuuttopolitiikka perustuu edellisen hallituksen vuonna 2006 linjaamaan maahanmuuttopoliittiseen ohjelmaan, jonka yleisenä
tavoitteena oli määritellä ihmis- ja perusoikeuksia kunnioittavat maahanmuuttopolitiikan arvot, vahvistaa hyvää hallintokulttuuria sekä torjua maahanmuuttoon liittyviä uhkia. Ohjelman erityiseksi tavoitteeksi linjattiin aktiivinen, varsinkin työperäisen maahanmuuton lisääminen.
Viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa samoin kuin hallituksen esityksinä ilmenevässä maahanmuuttopolitiikan toteutuksessa on muiden ohjelmallisten tavoitteiden kustannuksella kuitenkin korostunut lähinnä erilaisten uhkakuvien torjuminen. Hallitus on antanut eduskunnalle enimmäkseen lakiesityksiä, joilla on pyritty erilaisten maahanmuuttoon kannustaviksi miellettyjen kansallisten vetotekijöiden karsimiseen.
Maahanmuuton uhkakuvat yksisilmäisiä
Suomen maahanmuuttopolitiikassa on päädytty korostamaan maahanmuuton tehokasta hallitsemista ihmisoikeuksien toteutumisen varmistamisen kustannuksella. Maahanmuuttoa ilmiönä on suorastaan demonisoitu. Yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa on ollut suorastaan hälyttävää, kuinka laajalti on onnistuttu peittämään kansalaisten silmät maahanmuuton positiivisilta seurauksilta esimerkiksi Suomen epäsuotuisan demografiakehityksen tilkitsijänä. Kansallisissa sisäisen turvallisuuden ohjelmissa ja politiikoissa Suomi on jo vuosia ymmärtänyt turvallisuuden käsitteen laajasti. Pahimpana yksittäisenä turvallisuusuhkana on nykyaikaisissa turvallisuusohjelmissamme nähty syrjäytyminen ja sen kielteiset seuraukset yhteiskunnalle. Tämä laaja-alaisempi näkemys inhimillisen turvallisuuden käsitteestä puuttuu lähes kokonaan maahanmuuttopolitiikan toteutuksesta. Kotoutumisen tärkeys tiedostetaan juhlapuheissa, mutta rahat suunnataan maahanmuuttoa ennaltaehkäisevään kontrolliin, eikä tänne saapuvien ihmisten tai maassa jo olevien potentiaalin hyödyntämiseen.
Suomi tarvitsee maahanmuuttoa
Maahanmuuttokesustelussa usein unohtuu, että suomalainen kantaväestö ikääntyy. Suurimmassa osassa suomalaisista kunnista on vuonna 2025 yli 65-vuotiaiden osuus asukkaista jo yli 40 %. Tulevaisuuden palveluhaaste on siten valtava: Vuoteen 2025 mennessä joka neljännen meistä tulisi olla töissä sosiaali- ja terveyssektorilla. Suomen tulisikin uhkakuviin keskittymisen ja taloudelliseen taantuman peikon sijaan kaiken järjen mukaan suunnitella maahanmuuttoa huomattavasti pitkäjänteisemmin: Kuinka houkuttelisimme maahan esimerkiksi useampia hoiva-alan ammattilaisia? Suomessa on toistaiseksi Euroopan unionin maista viidenneksi pienin osuus muualta muuttaneita, tällä hetkellä noin 3 % väestöstä. Edellä – tai paremminkin jäljessä – ovat vain muutamat entiset sosialistiset maat. Ammattitaitoisista maahanmuuttajista kilpaileminen tulevaisuudessa vain kovenee, sillä Suomi ei valitettavasti ole unionissa yksin ikärakenteensa kanssa.
Maahanmuutto on lisääntyvä tosiasia, kuinka valmiita olemme?
Osana globalisoituvaa maailmaa lisääntyy myös ihmisten kansallisvaltioden rajat ylittävä liikkuvuus. Vain osaa ilmiöstä on mahdollista hallita. Vetotekijöiden sinnikkään karsimisen sijaan tulisi pohtia, miksei Suomeen haluta muuttaa tämän enempää. Turvapaikanhakijamäärämme ovat kymmenkertaisesti muita Pohjoismaita pienemmät ja työperäinen maahanmuuttokin on laman takia laskussa. Tutkimusten mukaan varsinkin nuorten miesten, matalammin koulutettujen ja maalaisten asenteet maahanmuuttoa kohtaan ovat vain kiristyneet. Monikulttuuristuminen on kuitenkin ilmiönä kasvava tosiasia, joka edellyttää myös palveluiden ja asenteiden kehittämistä. Muiden kulttuurien tuntemusta ja tulkkeja tarvitaan suomalaisessakin työelämässä. Samalla ulkomaalaistaustaisen väestön työttömyys on moninkertaista kantaväestöön verrattuna eikä selitykseksi riitä pelkkä kielitaidon puute – Suomen Somaliliiton arvion mukaan Suomessa opiskelleista suomenkielen taitoisista somaleista jopa 90 % ei saa koulutustaan vastaavaa työtä. Maassa jo olevien etnisten vähemmistöjen työllistymiseen tulisi panostaa rahalla ja asennekampanjoilla sekä kitkeä työmarkkinoiden rakenteellisen syrjinnän aihiot tehokkaammin.
Ole muutos jota tavoittelet
Kun tosiasia on, että maahanmuuttoa voi hillitä ja hallita vain rajallisesti, olisi järkevää koettaa luoda menestystarinalle parhaat mahdolliset edellytykset. Tällä hetkellä voimassa olevat säännökset eivät anna riittävää suojaa ja takaa oikeusturvaa esimerkiksi työelämässä tapahtuvaa etnistä syrjintää vastaan, jolloin tosiasiallinen yhdenvertaisuus ei toteudu. Työsuojeluviranomaisten resurssit eivät riitä valvomaan edes jo maassa olevan maahanmuuttajavähemmistömme työelämässä kokemaa etnistä syrjintää. Jos mielimme tulevaisuudessa hoitaa sairaat vanhuksemme, olisi jo nyt olemassa oleviin työelämän etnisen syrjinnän ongelmiin puututtava. Muussa tapauksessa jäämme jälkeen kansainvälisessä kilpailussa eri alojen osaajista ja syrjäytämme tehokkaasti maahamme kertaalleen eksyneet etniset vähemmistöt. Koventuneiden maahanmuuttoasenteiden kierre on jo alkanut, nyt tarvitaan kantaväestössä turhat pelot selättävää asennemuutosta.
Martta October
26. huhtikuuta 2010 kello 18.18
Jaa, ei tuo linkki tullutkaan näkyviin. Laitan sen tässä.
http://ppaunio.blogit.uusisuomi.fi/2008/10/17/maahanmuuttajat-ja-suomalaiset-arvot/
27. huhtikuuta 2010 kello 12.10
Martta ja muut, en voi kuin olla toistamatta monessa puheenvuorossa esittämäni ajatuksen: (poliittisten) johtajien vastuu on aivan keskeinen. Kun ihmiset ovat hämmentyneitä sekä nopeasti muuttuneen taloustilanteen että suhteellisesti ottaen nopeasti muuttuneen homogeeninen kansallisvaltio-Suomen kanssa ja edessä, on poliitikkojen, median, mielipidejohtajien jne tärkeä rooli selittää asioita, lisätä tietoa ja OHJATA ajattelua.
Nimenomaan tiedon lisääntyminen on sinällään ollut viime viikkojen keskustelun ehkä paras anti: vielä vuosi sitten esimerkiksi HS vaalikone sekoitti käsitteinä maahanmuuttajan, turvapaikan hakijan ja pakolaisen eikä edes etukäteishuomautus asiasta riittänyt korjaamaan virhettä. Kohta tiedämme myös aika paljon työmarkkinoiden asioista ja JO NYT tapahtuvasta syrjinnästä jne.
Pari viikkoa sitten keskustelin Pariisissa toisen maailmasodan vastarintaliikkeessä maan alla toimineen ja sittemmin aikuisikänsä kv maailmassa toimineen viisaan herran kanssa. Tunnemme pitkältä ajalta ja kerroin hänelle lounaalla, että huolimatta eurooppalaisesta näkökulmasta kovin pienistä ulkomaalaisluvuistamme, Suomessa ulkomaalaiskeskustelu on yksi kuumimpia keskusteluja juuri nyt (ja näkyy muuten noin 1200 vastaajan suomalaisten historiasuhdetta ja sen asennevaikutuksia luotaavassa tutkimusaineistossanikin hyvin polarisoivana asiana). Kuunneltuaan kuvaukseni Tony sanoi, että eikö se ole lopulta aika yksinkertainen asia: valtiolla pitää olla makenismit kontrolloida maahantuloa (EU:n ulkopuolelta) ja niitä pitää käyyttää sillä tavalla, että varmistetaan, että valtiolla ja yhteiskunnalla on valmius tarjota jokaisella tulijalle “hyvän tulemisen” mahdollisuus. Siis että pystytään ottamaan vastaan sekä “järjestelmänä” että inhimillisesti. Muuten syntyy kaaosta, vastakkainasettelua jne.
Mihin tästä voi ajattelun johtaa? Hyvin konkreettisiin asioihin: kulttuuri- ja kielikoulutukseen, kantaväestön tiedon lisäämiseen, työelämän asioihin (ja työehtojen valvontaan jne) liittyvän resursoinnin lisäämiseen, työlupabyrokratian tarkoituksenmukaisuuden varmistamiseen (mihin ymmärtääkseni hallituksen esitys tähtää ja vihdoin käsittelee sitä ehkä pienen mutta monella tapaa merkittävän ryhmän “passinseisomisongelmaa”).
Todettakoon vielä, että olen kuullut henkilöiltä, jotka työkseen pyrkivät saamaan kv. investointeja Suomeen (nehän ovat jatkuvasti laskeneet), että yksi este on Suomen hankala (ja kenties toisinaan asenteelliselta haiskahtava) työlupabyrokratia. Paha kello kuuluu kauas – ei tarvita kuin pari huonoa tarinaa, joiden kertojina kiinalaisia, amerikkalaisia ja japanilaisia kv. konsultteja, juristeja jne niin vahinko voi olla laaja. Ja se on totisesti vahinko taloudelle.
Tämän kirjoituksen lopuksi vielä viime päivinä mietityttänyt ajatus: suomalaisuus-ulkomaalaisuuskeskustelussa on kyse SEKÄ arvoista ETTÄ faktoista. Sekin varmaan hyvä tunnistaa.
27. huhtikuuta 2010 kello 22.55
Koska tämä aihepiiri on laaja ja moniulotteinen, tartun nyt vain kysymykseen “Millaisella tavalla Suomen tulisi integroida maahanmuuttajia yhteiskuntaan?”. Aikaisemmin muiden teemojen yhteydessä on puhuttu yhteisöllisyyden muuttuneista muodoista – jossain määrin entisaikojen kylän, suvun, perheen tai muun yhteisön tehtävän on korvannut julkinen palvelu muodossa tai toisessa. Näin myös integrointi nähdään usein julkisen vallan epäonnistuneena toimenpiteenä. Ei opetettu kieltä, ei opetettu kulttuuria, ei onnistuttu kouluttamaan, ei onnistuttu työllistämään. Sen lisäksi, että maahanmuuttaja subjektina katoaa, katoavat myös yhteisöt (naapurustot, kaupunginosat, työpaikat, järjestöt, vanhempainyhteisöt, jne) koko yhtälöstä. Mietin tätä nyt hyvin konkreettisena kysymyksenä: jos maahanmuuttajan (oli maahantulon syy mikä tahansa) kutsuu pelaamaan fudista ja sen jälkeen vaikka oluelle, niin integraation polku voi olla jo radikaalisti erilainen kuin, jos oletan, että koneisto hoitaa “kotouttamisen”. Näin ollen peräänkuulutan sitä, että henkilökohtaista vastuuta tulisi tuntea jokaisen tykönään ja kaikenlaisilla yhteisöillä voisi olla nykyistä paljon merkittävämpi rooli maahanmuuttajien Suomessa viihtymisen tukemisessa, mistä seuraa motivaatiota, kielen oppimista, työllistymistä ja kaikkea sitä, mitä elämään ylipäätänsä liittyy. Kyse ei nyt viime kädessä ole mistään ylivoimaisen vaikeasta tehtävästä – mutta koska olemme muutoinkin hukanneet yhteisöllisen vastuun ja velvollisuudentunteen sekä joskus myös inhimillisen eläytymisen tunteen, emme edes osaa “kotouttaa” vaikkapa lappilaista Helsinkiin – saati sitten hyvin erilaisista olosuhteista tulevaa maahanmuuttajaa. Työskentelen jonkin verran teeman parissa ja mieleeni on iskostunut yhden hyvin pienellä paikkakunnalla 10 vuotta asuneen maahanmuuttajan kommentti: “Paras tapa kotiutua Suomeen on mennä johonkin pienelle paikkakunnalle, jossa on tasan yksi maahanmuuttaja ja jossa kaikkeen pyydetään mukaan ja kaikki puhuvat pelkästään suomea”. Jos onkin niin, että kotouttamisen rakenteet lähtevät ihan yksinkertaisista asioista kuten arvoista henkilökohtaisella tasolla. Tiivistäen: en ensisijaisesti pyydä lisää rahaa tai muita resursseja, vaan sitä, että maahanmuuttajat otetaan vastaan henkilökohtaisella tasolla sekä kansalaisyhteiskuntaan vahvasti mukaan ottaen. Uskon, että monet halutut seuraukset (koulutus, kielitaito, työllistyminen, viihtyminen) ovat mahdollisia näistä lähtökohdista. Järjestöiltä toivoisin kahta asiaa: sen sijaan, että järjestöt miettivät palvelutuotantoaan kuntien palveluja täydentävänä tai korvaavana tulisi niiden pyrkiä toteuttamaan tehtäväänsä erilaisten yhteisöllisten rakenteiden luojana suhteessa maahanmuuttajiin ja toiseksi sitä että kaikenlaiset järjestöt (eivät vain “maahanmuuttajajärjestöt” tai “monikulttuurisuusjärjestöt”) ottaisivat huomioon maahanmuuttajat kohderyhmänä (ja käytännössä sangen monimuotoisena ja useita alaryhmiä sisältävänä kohderyhmänä).
29. huhtikuuta 2010 kello 11.35
Risto, vaikka ihmiset “henkilökohtaisella tasolla” haluaisivat minulle hyvää, he ovat helposti niin ujoja tai kiireisiä etteivät sanasta vaihtamaan ja ystävystymään. Tuntuisi reilulta, että hallinto – nimenomaan hallinto – järjestäisi minulle pikapikaa mahdollisuuden päästä kielikursseille ja siten ylittämään kielukuilua mahdollisimman nopeasti. Ehkä hallinto voisi tukea sitäkin, että vaikka jokin järjestö voisi järjestää tapaamisia paikallisten kanssa. Pääsisin puhumaan ja kysymään Suomesta.
Täällä Pariisissa yhdessä (hienostoalueen) kirkossa on muistaakseni muutaman kerran viikossa paikalla joukko eläkeläisiä, ja sinne voi kuka tahansa ulkkari kävellä juttelemaan heidän kanssaan.
29. huhtikuuta 2010 kello 15.36
Ohessa joitain mietteitä:
Maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä tulee tarkastella
kokonaisvaltaisesti ja pitkällä aikavälillä. Tätä pyrkimystä tukisi
maahanmuuttoasioiden keskittäminen yhteen, erilliseen ministeriöön.
Mitä maahanmuuttajien kotouttamisen tehostamiseksi olisi hyvä tehdä?
- Luodaan suunnitelma, jolla maahanmuuttajavanhempien osallistuminen
koulun järjestämiin vanhempain tilaisuuksiin saadaan lisääntymään.
- Edistetään monikulttuurisen henkilökunnan palkkaamista kouluihin
- Uusille tulijoille järjestetään neuvontapalveluja (mm. suomalainen
arkielämä, kulttuurin opetusta, yhteiskunnan toiminta)
Ehdotettuja toimenpiteitä
- Asiantuntijaverkoston luominen ja asiantuntemuksen kehittäminen.
Keinoina esim. luoda/tiivistää paikallista yhteistyöverkostoa eri
yhteistyötahojen kanssa, kuten koulun, päivähoidon, nuorisotoimen,
ulkomaalaistoimiston, neuvolan, työvoimatoimiston, seurakunnan ja
erilaisten Setlementtiyhdistysten kanssa
- Maahanmuuttajien työmarkkinavalmiuksien parantaminen kehittämällä
kotouttamistyötä. Keinoina esim. tiivistää yhteistyötä paikallisen ja
seudullisen yhteistyöverkoston kanssa – painopistealueena on
paikallisverkosto
- Uusille tulijoille järjestetään neuvontapalveluja (mm. suomalainen
arkielämä, kulttuurin opetusta, yhteiskunnan toiminta)
- Löytää tukiverkostoja, vertaistukea maahanmuuttajille, esimerkiksi
ryhmiä eri kohderyhmille
Koostaa tietopankkia; kerätä maahanmuuttajayhteistyötahojen
yhteystiedot paikallisella tasolla; osallistutaan tietopaketin
suunnitteluun
Näen monimuotoisen yhteiskunnan peruspilarina kansalaistoiminnan,
kuten järjestöt ja yhdistykset, joiden tukeminen olisi suotavana niin
asennemuutoksen kuin työllistymisen takia.
… MUTTA
Kaikista hyvistä yrityksistä ja ponnisteluista huolimatta,
ulkomaalaisten kotoutuminen Suomeen ei aina onnistu niin kuin sen
olisi tarkoitus.
Edellyttää, että ulkomaalaiset itse osallistuvat aktiivisesti oman
elämänsä järjestämiseen. Suomessa on mielestäni kehittynyt
yhteiskunta, jossa tarjotaan ihmiselle kaikkea hyvää ja mukavaa.
Vaarana on silloin, että ihmisten oma aktiivisuus kärsii ja odotetaan
vain valmiita ratkaisuja muilta
Ulkomaalaisille pitää antaa mahdollisuus osallistua, ja ulkomaalaisten
pitää ottaa tämä mahdollisuus vastaan ja osallistua toimintojen
suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin
PARASTAMINEN (ELI hyvien käytänteiden kopioiminen & levittäminen –>
alueellinen yhteistyö
- Yhteistyö kolmannen sektorin kanssa, eri järjestöjen kanssa mm. MLL,
SPR, Väestöliitto, Ulkomaalaistoimisto, sosiaali- ja terveystoimi,
nuorisotoimi
- Tukitoiminta; tukioppilaat ja -perheet, kummioppilaat,
harjoittelijat, vaihto-oppilaat, läksykerhot, kesäleirit —>
Harrastukset auttavat löytämään ystäviä
Monikulttuurisuus lisääntyy – positiiviset puolet ja populistiset vastavoimat
- Maahanmuutto lisääntyy, enemmän uusia vähemmistöryhmiä ja –kieliä
- Maahanmuuttajien syrjäytyminen uhkana: jos maahanmuuttaja kokee
osattomuutta suomalaiseen yhteiskuntaan. Työ on kaikkein tärkein
tekijä, kun ehkäistään kulttuurien välisiä konflikteja ja avointa
ristiriitaa kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Kaikkein
tärkeintä on pystyä tarjoamaan Suomeen tulijoille nopeasti työtä.
- Maahanmuutto: Monikulttuurisuus ja -kielisyys voimavaraksi,
aktiivinen maahanmuuttajien kotouttaminen (työelämätaidot)
Terveisin,
Fatbardhe
30. huhtikuuta 2010 kello 11.29
Millaisella tavalla Suomen tulisi integroida maahanmuuttajia yhteiskuntaan?
- Tämä on kysymys, joka toistuu maahanmuuttoon liittyvissä seminaareissa, tutkimuksissa, julkisissa puheenvuoroissa jne.. Puhutaan kotoutumisesta ja integraatiosta. Ja usein nimenomaan niin, että halutaan “maahanmuuttajien” kotoutuvan johonkin suomalaiseksi kuviteltuun.
Suhtautuisin tähän kysymykseen kriittisesti jo lähtökohtaisesti. Mitä tarkoitamme integraatiolla? Mitä Suomella tai suomalaisella yhteiskunnalla tarkoitetaan? Onko meillä yhtenäinen ja jaettu käsitys siitä, mihin maahanmuuttajat tulisi integroida? Arvaanpa että ei ole. Integraatio on tapauskohtaista ja kontekstisidonnaista ja sen onnistumista tai loppupistettä ei mitata välttämättä esim. kielitaidolla. Hyvin koulutetut ja suomea osaavat maahanmuuttajataustaiset ihmiset törmäävät usein rakenteelliseen syrjintään ja Suomessa työllistyminen on nimenomaan yksi kipeimpiä kysymyksiä. Rasismi on osa suomalaista arkipäivää.
Integraation yhteydessä on hyvä pohtia, kenellä on oikeus päättää ja määritellä, minkälaista oikeanlainen suomalaisuus on? Ja onko niin, että integraatio on yksisuuntainen prosessi, jossa maahanmuuttajat “sulautetaan” suomalaiseen yhteiskuntaan, opetetaan suomalaisille tavoille?
Integraation mutkaton korostaminen on yksi tapa pitää “muita” erillään “meistä”, sillä integraation ja suomalaisuuden sisältöjä ja vaatimuksia saatetaan muuttaa kun toiset halutaan pitää “meistä” erillään. Välillä suomalaisuuden edellytyksenä on täydellinen suomen kielen hallinta, välillä oikeanlainen ulkonäkö, välillä oikeanlainen uskonnollinen tausta.
- Suomalaista maahanmuuttokeskustelua leimaa tällä hetkellä aiheen kiteytyminen rajapoliittiseksi kysymykseksi – väännetään siitä, kuinka paljon ja ketä tulisi päästää Suomen rajojen sisäpuolelle. Puhutaan siitä, kuinka paljon Suomen tulisi “ottaa” maahanmuuttajia, mikä olisi sopiva pakolaiskiintiö jne. eli pysähdytään tuijottamaan Suomeen muuttavien määrää. Tietenkin näistä kysymyksistä on tärkeää puhua. Mutta yhtä tärkeää on pohtia myös, minkälaisia yhteiskunnallisen toimijuuden tiloja maahanmuuttajille avautuu ja minkälaisina toimijoina maahanmuuttajat nähdään. Itse asiassa myös “maahanmuuttajan” käsitettä olisi syytä pohtia, kattaako esim. nimitys hyvin sen heterogeenisen joukon lapsia ja nuoria, jotka ovat syntyneet kaksikulttuurisista avioliitoista tai joilla on adoptiotausta, tai jotka ovat syntyneet Suomessa tai joilla itsellään on omakohtainen kokemus Suomeen muutosta. Elämä Suomessa voi monikulttuurisen sukupolven kohdalla olla samanlaista kuin kenen tahansa Suomessa asuvan nuoren, mutta myös erityistä rasismikokemusten vuoksi, tunsivatpa nuoret itsensä suomalaiseksi tai eivät.
- Risto ja Fatbardhe nostivat esille kansalaisyhteiskunnan ja –toiminnan merkityksen tässä. Nuorta sukupolvea, monikulttuurisuutta ja kansalaisyhteiskuntaa tarkastelevat tutkimuksemme osoittavat, että varsinkin nuoren sukupolven kohdalla on halua osallistua ja aktiivisuutta löytyy paljon. Samalla tutkimus tuo esille, että suomalainen kansalaisyhteiskunta määrittyy hyvin valkoisena ja ulossulkevana, ja monikulttuurisia kysymyksiä on pohdittu kentällä vähän. Maahanmuuttajataustaiset ihmiset pääsevät mukaan “monikulttuurisuuslokerossa”, eikä edes isoimmissa kansalaisjärjestöissä ole paljoakaan mietitty, miten monikulttuurisista taustoista tulevia lapsia ja nuoria rekrytoidaan mukaan ja millä tavalla ylipäätään määritellään ja taataan se, että kansalaistoiminta on avointa kaikille. Samaan aikaan joissakin järjestöissä (esim. Spr) tehdään tärkeää monikulttuurisuus- ja rasisminvastaista työtä, jopa siinä määrin, että voidaan oikeutusti kysyä, miksi tämä työ on pääasiassa kolmannen sektorin vastuulla. Työ tuppaa olemaan projektiluonteista, jolloin se ei välttämättä ole pitkäluonteista ja jatkuvaa. Nuorten kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että sekä osallistujat että ohjaajat vaihtuvat tiuhaan, eikä tärkeitä kasvatussuhteita synny helposti. Lisäksi nuoret toivovat toiminnalta nimenomaan ystävyyssuhteita “suomalaisten” kanssa, ja ryhmärajojen rikkominen onkin yksi nuorisotoiminnan tärkeimpiä tehtäviä.
Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta on tärkeää pohtia nuoren sukupolven näkökulmasta. Monikulttuurisuus näyttäytyy lapsille ja nuorille usein paljon arkipäiväisempänä ja itsestäänselvänä (esim. päiväkotien ja koulujen kautta), kuin aikuiselle sukupolvelle, joka voi “valita” kenen kanssa on tekemisissä ja miten. Siten nuoret ovat monessa mielessä monikulttuurisuuden suhteen asiantuntevampia kuin aikuinen sukupolvi.
30. huhtikuuta 2010 kello 14.14
Tietyt puhetavat kiertävät pitkin Eurooppaa ja mukautuvat kansallisiin ja paikallisiin olosuhteisiin. Yksi puhetapa, joka Suomessakin on selvästi vankentanut kaikupohjaa viime vuosina, on puhe monikulttuurisuuden kriisistä. Tähän liittyy myös Suomessa viimevuosina kiihtynyt julkinen debatti. Aiemminhan, erityisesti 1990-luvulla poliitikot ja muut olivat mieluiten varovaisesti hiljaa vähemmistöihin ja maahanmuuttoon liittyvissä asioissa.
Maahanmuuttokysymys on nyt politisoitunut ja polarisoitunut. Vastakkain ei aseteta pelkästään “meitä suomalaisia” ja “muita” vaan jakolinjoja on monenlaisia. “Maahanmuuttokriittiset realistit” asettavat vastakohdakseen “utopistiset kukkahattutädit ja mokuttajat”. Tämä vastakkainasettelu on sukupuolinäkökulmasta aika selvä: miehet suojelevat kansakuntaa ja hyvinvointivaltiota ja naiset unelmoivat epärealistisesti. Kategoria “maahanmuuttajat” alkaa tosin suomalaisessakin keskustelussa pikkuhiljaa avautua, ja vastustajatkin tekevät eroja “toivottujen” ja “ei-toivottujen” välillä. Nyt onkin olennaista puuttua siihen, miten ihmisiä arvotetaan. Samaan aikaan voidaan puolustaa joidenkin maahanmuuttoa ja olemassaoloa ja vastustaa toisten. Nämä rajat kuitenkin tuntuvat siirtyvän sitä mukaa, mikä näyttää omasta perspektiivistä suotavalta. Suomalaisen keskustelun raakilemaisuudesta kertoo tosin vielä se, että maahanmuuttajia ja vähemmistöjä näkee julkisuudessa vieläkin harvoin.
Mediatutkijalle erityisen kiinnostavaa on, miten hommalaiset ja perussuomalaiset ovat saaneet julkisuudessa läpi argumenttejaan ja päässeet aiemmin vältellyissä aiheissa määrittelemään kysymyksenasettelua ennen muita. Journalistinen logiikka suosii kiistakehystä: halutaan tasapuolisuuden vuoksi vastakkaiset näkökulmat. “Maahanmuuttokriittisille” on siis ollut tilausta julkisuudessa, sillä heillä on helppoja argumentteja, jotka usein vielä kritisoivat viranomaisia. Tapa, jolla hommalaiset esimerkiksi ovat tulleet julkisuuteen on ollut viestinnällisesti kiinnostavaa: he ovat hioneet argumenttejaan omissa nettikeskusteluissaan, kommentoineet siellä muita puheenvuoroja ja tyrkyttämättä tarjonneet materiaalia valtavirran toimittajille, jotka kiireissään ovat tyytyväisinä “löytäneet” aineistoa ja lähteitä verkosta. Suomesta puuttuu kunnollinen vastavoima maahanmuuttoa kritisoivia vastaan.
Julkisuudessa vastakkain ovat viranomaiset ja hommalaiset, eikä muille näkökulmille löydy sijaa. Esimerkiksi HS mielipidesivulla on ollut monia kiinnostavia puheenvuoroja maahanmuutosta, mutta niistä toimituksissa ei ole lähditty kerimään isompia juttuja samoin kuin hommalaisten näkökulmasta tehtiin esimerkiksi Kuukausiliitteeseen kansikuvajuttu.
Palaan nyt monikulttuurisuuden kriisipuheeseen, johon tämä suomalainenkin keskustelukäänne liittyy. Sitä voi ajatella eurooppalaista kriisimielialaa kotouttavaksi: varmasti se mitä muualla puhutaan vaikuttaa myös siihen, miten auliisti Suomessa eliitti ja julkinen keskustelu on oikein odottanut “maahanmuuttokriittisten” puheenvuoroja. Vihdoin meilläkin.
Monikulttuurisuutta politiikkana ja asenteena alettiin kritisoida varsinkin Britanniassa ja Hollannissa jo 1990-luvulla, mutta varsinaisesti monikulttuurisuuden kuulutettiin loppuneen terrori-iskujen, murhien ja pilakuvaskandaalien myllerryksissä 2000-luvun alkupuolella. Monikulttuurisuudella viittaan tässä politiikkaan, jossa vähemmistöjen halutaan säilyttävän oman kieli, kulttuurisia piirteitä jne ja tätä yhteiskunnassa tuetaan. Rasismista ja äärioikeistosta Euroopassa monet EU-eliittiä myöden olivat huolissaan 1990-luvulla, mutta nyt 2000-luvulla huolissaan ollaan integraation puutteesta ja rinnakkaisista yhteisöistä. Ratkaisuksi esitetään tietyistä “oman kulttuurin” piirteistä luopumista ja integraatiota “meidän arvoihin”. Huividebatti on hyvä esimerkki tästä.
Monikulttuurisuuspolitiikassa sinänsä on paljon kritisoitavaa. Se usein keskittyi kulttuuriin ja käsitteli vähemmistöjä olemuksellisesti erillisinä ja sisäisesti yhtenäisinä ryhminä. Lisäksi monikulttuurisessa yhteiskunnassa kuitenkin on aina jotkut (valtaväestön eliitti), jotka johtavat tätä erillisten mosaiikkien yhteiseloa ja määrittelevät, millainen erilaisuus on suotavaa. Käänne tiukentuneisiin riemuittavan erilaisuuden muotoihin käy siten nopeasti, kuten on nähty esimerkiksi Hollannissa.
Hyvin vähän on puhuttu siitä, mitä integraatio tarkoittaa. Mihin on integroiduttava? Mikä on se suomalainen yhteiskunta, suomalaisuus ja suomalaiset arvot, joihin muiden pitää sopeutua ja sulautua? Kuka ne määrittelee? Tämä näkökulma on oikeasti haastava ja keskustelua kannattaisi kääntää siihen suuntaan. Suomalaisuus täytyy myös avata ja rikkoa: onko siellä mitään? Hyppy siihen, että väitetään meidän kaikkien olevan erilaisia ja siten voimme kaikki olla suomalaisia – toiset vain kantasuomalaisia ja toiset uussuomalaisia – on liian yksinkertaista. Suomalaisuudella on nationalistinen historia, jossa vähemmistöjä ja erilaisuutta on painettu yhteen muottiin. Integraation vaatimus tuottaa olemuksellista ja yksinkertaista pakettia myös suomalaisuudesta.
Integraatiossa ollaan yleensä huolissaan kulttuurista ja tavoista. Saunova ulkomaalainen on integroitunut! Mutta, mitä jos “ei-toivotut” integroituvat politiikkaan, talouteen, koulumaailmaan jne ja oikeasti ottavat aktiivisen roolin yhteiskunnassa, mutta eivät sauno? Miten monikulttuurista palettia johtava väestö sitten suhtautuu? Esimerkiksi Lontoon Tower Hamletsissa vaalipiiriä järkyttää muslimien liiallinen aktiivisuus. Eräs labour MP, Jim Fitzpatrick valittaa “they are corrupting our politics”. Tosin Daily Mailin mukaan…
http://www.dailymail.co.uk/news/article-1254374/Islamic-radicals-infiltrate-Labour-Party.html
Julkista keskustelua veisi eteenpäin erilaisten argumenttien ja näkökulmien hiominen. Käydäänkö keskustelua jatkossakin anonyymin ryöpsähtelyn ehdoilla? Journalismilla olisi tässä hieno paikka, mutta toimituksissa tulisi paneutua aiheeseen paljon paremmin. Maahanmuutto ja yhdessä eläminen ovat Euroopan tärkeimpiä kysymyksiä, mutta silti näitä aiheita ei oteta toimituksissa tai edes toimittajakoulutuksessa samalla arvokkuudella pohdittavaksi kuin vaikkapa taloutta ja politiikkaa.
Keskustelun ohjautumista rakentavammalle tasolle estää myös kova pelko rajoittaa nettikeskustelua. Rasismi ymmärretään monissa puheenvuoroissa yksilöitten psykologiseksi ongelmaksi, eikä instituutioissa, puheessa ja ihmissuhteissa jatkuvasti uudelleen tuotetuksi ideologiaksi. Yleinen pelko on, että netissä rönsyilevä viha on luonnollisesti olemassa, ja tällainen purkautuminen on se pienin paha. Suomi nähdään kansakuntana murrosikäisenä teininä, jolla on oikeus päästää sotien ja rakennemuutosten tuoma pahaolo ulos. Rasismi kuitenkin muuttaa jatkuvasti muotoaan ja syntyy uudestaan arkipäivän tilanteissa, rakenteissa ja instituutioissa. Nykyinen julkinen keskustelu on juuri yksi paikka, jossa rasistista ideologiaa tullaan päivittäin tuotetuksi ja siellä sitä myös voidaan kyseenalaistaa ja purkaa.
4. toukokuuta 2010 kello 0.13
Karina, Fatbardhe, Veronika, Martta – hyviä ja mietittyjä kommentteja ja ajatuksia paljon. Muutamia kysymyksiä ja lisäjuonteita:
Martta: demografia, joka kovin monelle kertoo, että työikäisten määrä kansallisvaltio-SUomessa vähenee nopeasti. Miten näet tämä aiheen huomioinnin eduskunnan viime aikaisissa käsittelyissä? Entä kuin kestää oppositiopuolueiden argumentaatio, kun EU:n ulkopuolisessa työperäisessä maahanmuutossa halutaan säilyttää tarveharkintaidea (minusta ei kestä)?
Veronika (ja muut): maahanmuuttaja-käsite, olen samaa mieltä, että kaipaamme paljon uusia sanoja. Olisiko sinulle ehdotuksia? Ja sitten tämä “suomalaisuuden” määrittely ja “maassa maan tavalla”: omaa kontribuutiotani Sdp:n jäsenenä aiheesta: http://www.pilvitorsti.fi/pelastusohjelma/2010/03/30/kiitos-keskustellaan-maahanmuutosta-2/
Karina: mediahuomiosi ovat teräviä. Minusta hommalaiset jne vertautuvat miesliikkeeseen, josta on samaan tullut ns virallinen vastapuoli kaikkiin sukupuolta tai tasa-arvoa käsitteleviin keskusteluihin.
Fatbardhe: koetko Suomen muuttuneen täällä olo aikanasi suhteessa muualta tuleviin? Mikä sinua eniten ottanut päähän?
Ajattelen, että meidän on lähdettävä siitä, että homogeenisessa kansallisvaltio-Suomessa toisuden pelko on herkässä ja tilannetta ei paranna monien kokemus yleisestä yhteiskunnan jakaantuneisuudesta. Mutta mitä näistä lähtökohdista käsin? Uskon itse edelleen valistuksen rooliin. PItää toistaa uudelleen ja uudelleen perusfaktoja lukumääristä, maailman muutoksesta jne. LISÄKSI historiantutkijana pidän tärkeänä, että pidämme jatkuvasti esillä siirtolaisuuden historiallista luonnetta ja vaikka sitä, että toista miljoonaa suomalaiset sukujuuret omaavaa elää “muualla” ja että 1980 asti Suomi oli maastamuuttomaa ja vasta 30 vuotta maahanmuutto maa. Muita suosikkilukujana tämän “miljoonakaupunki suomalaisia muualla” ohella ovat “reilun Oulun kokoinen kaupunki ulkomaalaistaustaisi Suomess” ja “Rautavaaran kunnan kokoinen porukka pakolaisia vuosittain”.
KÄytännön elämä on sitten aina oma lukunsa. Toisen lapsemme päiväkodin uusi(n) keittäjä on nepalilainen mies. Yhtenä päivänä oli ollut pinaattilettujen kanssa mansikkahilloa (ei puolukkaa) ja toisena aamuna puuro oli raakaa ja sen vuoksi aamucroissantit. Lapsi kertoo moisesta hassuna. Minä olen miettinyt noin kolmea asiaa:
1. onko Palmenia antanut riittävää perehdytystä tehtävään?
2. onko vaarana, että tämä lisää ennakkoluuloja perheiden tai muiden työntekijöiden keskuudessa?
3. onko mietitty, että kokki tuo aivan uusia mahdollisuuksia päiväkodin ruokaan? Nepalilainen päivä viikossa? Vai onko lähestymistapa lähinnä vain “ongelmalähtöinen” eli pitäisi osata nämä suomalaiset jutut ja muusta ei olla kiinnostuneita/sitä ei ole tultu ajatelleeksi. Pyrin ottamaan tästä selvää – asia on siis ihan uusi.
Laajemmin alan kaivata koko ajan enemmän puheenvuoroja, jotka korostavat niin inhimillisiä kuin rakenteellisia syitä sille, miksi totisesti toivomme uusien ihmisten löytävän tiensä tähän “supi-Suomeen”.
9. toukokuuta 2010 kello 21.58
Yksi reunahuomio vielä liittyen julkisen vallan rooliin: En ole vakuuttunut, että tällä hetkellä Suomessa on ongelmana olisi julkisten resurssien puute – kyllä resursseja (rahat+henkilöstö) on, mutta niiden käyttö on osin tehotonta. Tämä on osa laajempaa ongelmaa, jossa julkisen sektorin hankintakäytännöt eivät saa aikaan toivottuja tuloksia. Kielikoulutukseen laitetaan paljon rahaa mahdollisesti laihoin tuloksin – tässä pitäisi kokeilla uusia tapoja. Avain julkisten hankintojen kehittämiselle on siirtyminen toimenpiteiden ostamisesta tulosten
ostamiseen eli siirtymiseen ns. tulosperusteisiin hankintamalleihin. Esimerkki tulosperusteisista hankintamalleista löytyy Tanskasta. Tanskassa maahanmuuttajien kielikoulutusta ostetaan oppimistulosten perusteella. Toisin sanoen kielikouluttajille ei makseta
järjestetystä opetuksesta, vaan ainoastaan saavutetuista tuloksista. Erilaiset maahanmuuttajien kouluttajat ja kurssien järjestäjät pitäisi pistää “tiukemmalle” miettimään uudenlaisia tapoja tuottaa palveluja sekä tehdä yhteistyötä järjestöjen kanssa.
10. toukokuuta 2010 kello 9.36
Risto, hyvä esimerkki tuo Tanska, juuri näitä erilaisia hyviä (ja epäonnistuneita esimerkkejä) kannattaa kerätä, kun Suomi maahanmuuttomaana eri vaiheessa kuin Tanska, Ruotsi tai Norja.
Samalla taloudelliset resurssit ovat tietysti iso kokonaisuus ja pitää tarkastella erilaisia asiakokonaisuuksia omina kokonaisuuksinaan. Hankintaosaamisessa on varmasti paljon parannettavaa, mutta ongelma on myös siinä, että toisinaan päätetään ostaa ulkoiselta palvelun tuottajalta asioita, joiden mittaaminen jne on miltei mahdotonta tai markkinoita ei ole. Mutta idea tulosten ostamisesta vaikuttaa moneen asiaan sopivalta.
13. toukokuuta 2010 kello 23.51
Luin talvella Juha Suorannan Piilottajan päiväkirja –pamfletin yhdeltä istumalta heti sen ilmestyttyä. Itketti, vaikkei siinä mitään uutta sinänsä ollutkaan, paitsi dokumentoijan kansalaisrohkeus, tai ainakin sen julkistaminen. Olen seurannut vuosien ajan läheltä turvapaikanhakijoita ammatikseen oikeudellisesti avustavien ihmisten työtä ja tullut vähitellen siihen tulokseen, että suora kansalaistoiminta – ja kansalaistottelemattomuus – on monissa tapauksissa ainoa vaihtoehto.
Suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa kuljetaan oikeiden ongelmien näkökulmasta ihmeellisillä laduilla, vaikkei siinä mitään ihmeellistä olekaan, että suomalaiset osaavat olla harvinaisen populistinen lauma tällaisten asioiden edessä. Niin kuin osaavat tietysti kaikki “kansat” ja “yleinen mielipide” missä tahansa, sillä erotuksella, että Suomessa monet tuntuvat tosiaan kuvittelevan että on olemassa joku peruutusvaihde, tai että kansainvälistyminen ja monikulttuurisuus ovat asioita, joiden kohdalla voisimme jotenkin vielä valita kyllä tai ei. Tästä ja integraatiohorinasta Veronika sanoikin jo kaiken olennaisen.
Mutta kaikkein päivänpolttavimmat “maahanmuuttoon” liittyvät ongelmat ovat jossain muualla kuin siinä gallupeista esiin tongitussa rasismin kasvussa, jonka edessä poliitikot nyt asettelevat sanojaan kuka mihinkin suuntaan nyrjähtäneenä. Minun nähdäkseni huomio pitäisi keskittää hallinto-oikeuksien asiantuntemattomuuteen, poliisin puolueellisuuteen ja Maahanmuuttoviraston toimintaan.
Japanilaiset ja amerikkalaiset konsultit varmaan pärjäilevät kyllä vaikkeivat niin tykkäisikään Suomesta ja minulle on henkilökohtaisesti ihan se ja sama kuinka paljon talous kärsii jos heitä ei saada houkuteltua paikalle – siis vaikka minulla ei tietenkään ole mitään tätäkään maahanmuuttoilmiötä vastaan. Mutta on hiukan eri luokan kysymys kuoleeko joku siksi, että Suomen Maahanmuuttoviraston omituinen organisaatiokulttuuri, asiantuntematon jos ei suorastaan asenteellinen oikeuslaitos ja todella epätasaisesti ulkomaalaisasioita hallitseva poliisiviranomainen tekevät Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten – tai Suomen omien lakien – vastaisia päätöksiä ja toimenpiteitä. Tämän ongelman nimi on myös “poliisi on ystävä”: suomalaisessa julkisessa, ja minusta tuntuu että sama pätee sisäpiirin poliittisiinkin keskusteluihin, on vaikea kyseenalaistaa viranomaisten, erityisesti poliisin, toimintaa. Näiden isällisten instituutioiden edessä turvapaikanhakija on aina syyllinen kunnes toisin todistetaan, ja harvemmin todistetaan.
Yksin kevään 2010 kuluessa räikeitä tapauksia, joissa on rikottu aivan ilmiselvästi vähintäänkin lain/kansainvälisten sopimusten henkeä, useissa epäilemättä myös kirjainta, vastaan, on lukuisia. Tapaus ”mummot” sai eniten julkisuutta, koska mummot ovat niin sympaattisia (kukapa puolustaisi gambialaista homoaktivistia tai jotain nimetöntä ja passitonta finninaamaista kurdipoikaa yhtä kiivaasti). Mutta nämä tapaukset kertovat kahdesta asiasta: maahanmuuttoon ja aivan erityisesti turvapaikanhakijoihin liittyvä viranomaistoiminta liikkuu Suomessa jatkuvasti laillisuuden rajoilla ja toisaalta jos rasismi nostaa päätään, niin nostaa myös sen vastavoima ja ne kansalaiset, jotka ovat aiheellisesti huolissaan suomalaisen virkakoneiston rattaissa pyöriteltävien oikeusturvasta – ja monessa tapauksessa hengestä.
Miten sitten voitaisiin parantaa niiden onnellisten asemaa, jotka ovat kuin ovatkin onnistuneet jäämään Suomeen ja ”tasoittaa töyssyjä”? Oma viimeaikainen suosikkiesimerkkini on Refugee Hospitality Club, joka perustettiin alun perin luomaan yhteyksiä Punavuoren vastaanottokeskuksen ja alueen asukkaiden välille. Toiminta on laajentunut Punavuoresta muualle salamavauhtia. Porukan tähän mennessä eniten julkisuutta saanut tempaus oli lumilapioiden toimittaminen vastaanottokeskuksen väelle, jotka lähtivät apuun kaivamaan punavuorelaisten autoja hangesta pahimpien pyryjen aikaan. Tämän lisäksi on pelattu eri kokoonpanoissa jalkapalloa, järjestetty kielikursseja (alueen OAJ:n eläkeläisten ryhmä lähti vetämään), lasten maalaustuokioita, avoimien ovien päiviä, organisoitu tietopaketteja joukkoliikenteen käytöstä, kirjastoista ym. yleisistä, keskuksessa asuvien ulottuvilla olevista palveluista, kerätty ja toimitettu vaatteita… Ryhmän erityisyys on siinä, että se toimii yhdessä vastaanottokeskuksen asukkaiden kanssa. Siis ei auttavana kätenä meiltä suomalaisilta noille onnettomille, vaan ihmisten yhteistyönä, joka perustuu yhteiseen tavoitteeseen tehdä siitä tilanteesta, että nämä ihmiset elävät toistensa keskuudessa, jotain hyvää. Vastaanottokeskuksessa elävien kannalta hyötytasoja on ainakin kaksi: siinä tapauksessa, että he joutuvat lopulta lähtemään, on oleskelu Suomessa ollut ehkä edes aivan vähän vähemmän kuluttavaa, ja siinä tapauksessa, että he jäävät, heillä on jo jokin verkosto, käsitys suomalaisesta yhteiskunnasta, hiukan kielitaitoa ja monia kontakteja. Esimerkiksi töiden saamisen kannalta tämä on ensiarvoista. Omasta näkökulmastani katsottuna ”supisuomalaiselle” toiminta tuottaa verkostojen, kontaktien ja monikulttuurisuuden arkipäivän rikkauksien lisäksi huojentavaa ja hyvää tekevää tietoisuutta siitä, että häpeää tuottavan ”maahanmuuttokeskustelun” lisäksi on myös tällaista. On ihmisiä, jotka vain päättäväisesti toimivat, itseohjautuvasti ja ilman yhdenkään ministeriön lupaa, pyrkivät auttamaan siinä missä voivat ottamatta ”auttajan” sädekehää otsalleen. On myös riemullista nähdä, miten paljon löytyy tahoja (yrityksiä, järjestöjä, yksittäisiä ihmisiä), jotka haluavat sponsoroida ja tukea tällaista toimintaa. Viimeksi tällä viikolla joku lahjoitti vastaanottokeskukselle pianon.
Ettei totuus unohtuisi, suosittelen lopuksi Anna Rastaan ja kumppaneiden toimittamaa, hiljan ilmestynyttä pamflettia ”En ole rasisti, mutta…” (Vastapaino 2009).
14. toukokuuta 2010 kello 14.23
Eevan tekstiä jatkaakseni ensiksi myös kirjasuositus: Sirpa Wrede & Camilla Nordberg (toim.) “Vieraita työssä” (Gaudeamus 2009), joka kirjan julkkarin perusteella pitää ehdottomasti sijoittaa työelämätutkimukseen (ei maahanmuuttotutkimukseen). Kirjan artikkelit kuvaavat monia näkökulmia ja antavat kuvaa monista Eevan mainitsemista asioista. Minusta olennaisin havainto on, että ulkomaalaistaustaisten kokemuksia syrjinnästä työelämässä voi pitää indikaattoreina laajemmista työelämän syrjintäkäytännöistä.
Konkreettisen toiminnan tasolla innostuin itse kovasti viime viikonloppuna Thomas Wallgrenin, Mikael Kallavuon ja kumppaneiden ideoimasta taksvärkistä (www.parempisuomi.fi) – se osui minusta olennaiseen samassa hengessä tuon Vastaanottokeskustoiminnan kanssa eli TEKEMISEEN ja myös siihen, että hiljaiset enemmistöt haluavat tapoja toimia.
SIinä olisin Eeva kanssasi vähän eri mieltä, että gallupit voisi sivuuttaa. Keräsin itse vuodenvaihteessa yli 1200 vastaajan aineiston (edustava otot 15-79-vuotiaita suomen- ja ruotsinkielisiä kansalaisia), jonka aihe “Suomalaiset ja historia”. Muutamat kysymykset, jotka jollain tapaa käsittelevät ulkomaalaisuutta, pakolaisuutta, maahanmuuttoa jne ovat laajan ja pääosin ihan muihin asioihin painottuvan kyselyn kokonaisuudessa niitä, jotka polarisoivat porukkaa eniten. Analyysi on vielä kesken, mutta näyttää siltä, että muut taustamuuttujat eivät selitä ja jako menee läpi koulutustasojen, ikäryhmien jne.
Jaan täysin Eeva ajatuksesi siitä, kuinka nurinkurista on tässä ajassa puhua maahanmuutosta, siirtolaisuudesta jne asiana, jonka voi joko “hyväksyä”, “suvaita” tai muuta omituista. Se on eurooppalainen ja globaali fakta ja sillä on myös historiallinen taso ja kysymys on siitä, miten asiatasolla toimitaan, lakeja päivitetään, viranomaisia koulutetaan jne. Mutta keskusteluun kaipaan kyllä historiallista perspektiiviä ja suuruusluokkia: suomalaistaustaisia on maailmalla toista miljoonaa ja meillä edelleen ulkomaalaistaustaisia reilusti alle 200 000.
Siinä olen itse nykyisin aika sensitiivinen, että minusta ei voi sivuuttaa sitä, että nopea muutos, jossa ulkomaalaisväestön määrä on 30:ssä vuodessa kymmenkertaistunut ja globalisaatio muuttanut maailmaa ja sitä myöten Suomea hyvin nopeasti, on johtanut tunnelmaan, jossa moni koke “pudonneensa” kelkasta, epätietoisuutta on paljon jne. Tässä ilmapiirissä pitää pyrkiä ennen kaikkea lisäämään tietoa, ymmärrytsä jne. Uskon ihmisten perushumanismiin, jos sille vain annetaan mahdollisuus ja tilaa. Siksi pidän tärkeänä, että asioihin perehtyneet ihmiset miettivät huolella, mitä voi tehdä jne. Eliitiin “tuomio” “väärin ajattelulle” ei ratkaise vaan hankaloittaa asioita.