Maailma
6.5.2010 - adminVäitämme:
Suomen ulkopolitiikan perinteinen lähtökohta on ollut välttely. Suomi ei ole halunnut olla moralisoimassa muita maita. Pääministeri Matti Vanhanen on muotoillut periaatteen näin: ”Ellei ole aivan varma muutoksen puolesta, kannattaa odottaa, kunnes ollaan varmoja. Pienen maan ei kannata hötkyillä.”
Vetäytyminen on kuitenkin yhteisten haasteiden maailmassa itsekkyyttä. Ilmastonmuutos, finanssikriisi ja kehitysmaiden hätä pakottavat ja ovat pakottaneet Suomea muuttumaan. Tarvitaan aktiivisuutta ja kykyä ratkaista ongelmia, teknisistä kulttuurisiin sotilaallisiin.
Kysymme:
Jos kaikkea ei voi tehdä, mihin Suomen tulisi keskittyä ulko- ja kehityspolitiikassaan? Olisiko aika ryhtymä moralisoimaan ja usuttamaan varomisen sijaan? Mitä on globaali vastuu, ja miten suomalaisia voitaisiin aktivoida paremmin ja käyttää heidän osaamistaan hyväksi enemmän? Entä tulisiko Suomen syventää sitoutumistaan Natoon? Onko jokin muu tapa parempi sotilaallisen turvallisuuden ylläpitämiseksi?
10. toukokuuta 2010 kello 16.33
Hyvästä yhteiskunnasta puhuminen sisältää käsin kosketeltavia aiheita: Olen nähnyt koulun ja opettajan, käynyt terveyskeskuksessa jos toisessakin (ja herkutellut vaaleanpunaisella penisiliinillä), taloudenkin näen joten kuten tilipussini kehityksessä. Mutta miten ihmeessä tämä aiheemme “Maailma” liittyy hyvään yhteiskuntaan?
Paljon, valtavasti, mutta ei yhtä konkreettisesti.
Syvimmillään kysymys on turvallisuudesta. Maailmamme – tai ainakin sitä koskeva ajattelumme – rakentuu pitkälti kansallisvaltiopohjalle. Hyvän yhteiskunnan pitkäjänteinen kehittäminen edellyttää turvallisuutta ja varmuutta siitä, että meitä ympäröivät uhat eivät aiheuta vakavia vahinkoja yhteiskunnallemme tai ettei Suomea ääritapauksessa valloiteta. Euroopan unionin jäsenenä voimme ajatella, että uhka Eurooppaa kohtaan on myös uhka meitä kohtaan, vaikkei välttämättä yhtä suora ja selkeä.
Siihen, miten Suomea pitäisi puolustaa, en lähtisi seikkailemaan muuten kuin toteamalla, että asevoimia vahvemmin turvallisuutemme perustuu joka tapauksessa kykyymme ja haluumme toimia viisaasti ja yhteistyössä. EU-jäsenyys on Mauno Koiviston muotoilun mukaisesti Suomelle ensisijaisesti turvallisuuspoliittinen valinta.
Pitkään aikaan (n. 1970-luvulle asti) paljon tämän pidemmälle ei kansainvälisessä politiikassa päästy. Kysymys oli kansakuntien elämästä ja kuolemasta, sodasta ja rauhasta.
Mutta viimeistään kylmän sodan päättymisen jälkeen olemme pystyneet nostamaan katseemme hieman rajatolpista ylös ja sivullekin. Vakavimpia tai ainakin todennäköisimpiä uhkia turvallisuudellemme ovat aseellisen hyökkäyksen sijaan ennemminkin kulkutaudit, hallitsemattomat muuttoliikkeet, kyberhyökkäykset, terrorismi, kansainvälinen rikollisuus, ympäristökatastrofit ja niin edelleen.
Niitä kaikki yhdistää välttämätön tarve kansainväliseen yhteistyöhön. Näiden uhkien torjuminen perustuu tiedon välittämiseen, ja tietoa ei voi vain ottaa, sitä pitää myös antaa. Maailmamme on verkostomainen, ja pärjäämme siinä sitä paremmin, mitä likeemmin olemme muiden kanssa vaihtamassa tietoja, oppimassa ja yhdessä kehittämässä.
Onkin niin, että vanhan ajan suomalainen vetäytyvä reaalipolitiikka – johon liittyvän muotoilun olemme ottaneet Matti Vanhaselta tämän keskustelun esittelyyn, se on HS:n haastattelusta n. vuodelta 2004 – on verrattain mahdotonta toteuttaa 2000-luvun maailmassa. Eristäytymällä näennäiseen puolueettomuuteen Suomi ei voita, mutta voi hävitä.
Tämä toki onkin monien poliittisten päättäjiemme lähtökohta nykyään. 2010-luvun haaste olisi perustella tämä ajattelutapa juurta jaksaen myös äänestäjille. Se olisi isänmaallista ja realistista ja pitkäkantoista. Hyvä yhteiskunta ei toimi elämällä lumemaailmassa jossa ydinasehyökkäykseltä suojaudutaan sadeviitalla.
Kansainvälisessä politiikassa eivät toimi aivan samat lait kuin kansallisessa politiikassa, koska ei ole kansainvälistä maailmanhallitusta eikä kv. pakkovaltaa. Mutta yhdessä luodut kansainväliset normit sitovat meitä aina vain vahvemmin, ja ne perustuvat arvoihin.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuri haaste on, miten laajalle turvallisuuskäsityksemme yltää, ts. miten kaukana odottaviin uhkiin käymme kiinni. Tarkoitan esimerkiksi rauhaan pakottamisesta. Sitä voi perustella yleismaailmallisella eettisyydellä, “YK-hengellä”, mutta yhä useammin sitä perustellaan myös meidän omalla turvallisuudellamme. Jos terroristeja pesivät maat saadaan rauhoitettua ja demokratisoitua, se vähentää terrorismia ja niin myös meihin kohdistuvaa uhkaa.
Molemmat perusteet ovat minusta sinänsä päteviä, mutta niitä käytetään myös harhaanjohtavasti. Tiedämme, että Irakin sotaa yritettiin perustella näin, mutta totta oli vain toinen puoli, jos sekään. Terroristeja siellä oli vähemmän, öljyä ja vanhoja verivihollisia sitä enemmän.
Kuinka kauan Afganistanissa tulee pysyä? Vai olisiko parempi – vaikkakin kyyninen – keino varustaa ja tukea alueen muita sotilasmahteja, jotka voisivat ainakin yrittää pitää afganistanilaiset nuhteessa.
Entä miten ja milloin saamme Kosovon tai Bosnian jaloilleen?
Tuntuu, että vain sotilaiden lähettäminen ei kerta kaikkiaan ole pysyvä eikä ehkä toimivakaan ratkaisu. Täytyisi vielä nykyistä paljon voimakkaammin satsata siviilikriisinhallintaan. Tästä muilla olisi varmasti tarkempia tietoja, että toimiiko se, mihin pitäisi lisätä voimavaroja jne.
Lähi-idän konflikteja vakavampi ja suorempi uhka Suomelle ja EU:lle on uskoakseni ajoittain kupliva levottomuus itäisessä Euroopassa, tai “Länsi-Aasiassa”, esim. Georgian, Ukrainan ja Valko-Venäjän tilanne. Missä on Suomen ennen niin näkyvä ja mainetta kerännyt rauhanvälitystoiminta siellä? Mitä voitaisiin tehdä lisää?
Jos ajatellaan hallitsemattomia muuttoliikkeitä yhtenä turvallisuusuhkana, niin Afrikka on ehdottomasti olennainen turvallisuustyön kohde. Tulisi satsata niin konfliktien laannuttamiseen kuin myös mahdollisuuksien mukaan miettiä tapoja vähentää köyhyyttä ja estää maanosaa uhkaava ekokatastrofi (Saharan laajeneminen, kuivuus). Taloudellinen turvallisuus voi olla jopa olennaisempi ja vaikuttavampi. Kovin hyvältä ei näytä esimerkiksi se, että parhaillaan arabimaat ja muut kansainväliset sijoittajat ostavat innokkaasti suuria maa-alueita varmistaakseen ruoan saannin. Epämiellyttävä näkymä on että vaikkapa Tansaniaan rakennetaan valtavia aidattuja farmeja, joiden teholannoitetut tuotteet viedään omalta lentokentältä suoraan Dubaihin ruokapöytiin. Lannoitteiden jälkivaikutukset jäävät maahan, ja samoin vaarana on, että afrikkalaisen maanviljelyn tietotaito ei edelleenkään kartu niin kuin sen pitäisi.
Summa summarum: Kansainvälisessä politiikassa meidän tulisi ilmentää hyvän ihmisen ja yhteiskunnan arvoja. Olemalla kylmiä ulos olemme helposti kylmiä myös sisälle päin. Suomalaisille ei ehkä sovi olofpalmemaisen saarnaajan rooli, mutta aika on myös ajanut kuivan ja kylmän realismin ohi.
14. toukokuuta 2010 kello 14.02
MItä Nyt? Tähän kysymykseen liittyi ulkoministeri Stubbin avauspuheenvuoro kerran kolmessa vuodessa järjestettävän Kansainvälisten suhteiden seuran (Katse ry) konferenssissa tammikuussa. Stubb haastoi tutkijoita pohtimaan, mikä on tämän ajan ulkopoliittinen megatrendi: Kylmä sota määritteli maailmaa 1970-luvulla ja ”kylmän sodan jälkeisyys” 1990-luvulla. Mikä on oman nykyaikamme juju ja miksi kutsumme 2010-luvun maailmaa? Monenkeskisyyden ajaksi? Kiinan kasvun ajaksi? Humanitääristen yhteistyön ajaksi?
Olen itse toisaalla kirjannut toiveeni siitä, että oman aikamme historia kirjoitettaisiin “Uuden rohkeuden ajan maailmanpolitiikka” ja siihen liittyisi esim seuraavaa: Myönnetään tosiasiat (Afganistanissa on sota), tunnustetaan epäonnistumiset (kansainvälinen turvapaikkajärjestelmä ei toimi ja edellyttää nopeita toimenpiteitä) ja lopetetaan hyssyttely (Venäjä ja Kiina rikkovat ihmisoikeuksia). Tosiasioiden tunnustamisen jälkeen toimitaan.
Mutta mikä olisi oikeinta toimintaa ja voidaanko kansallisvaltioiden muodostamassa kokonaisuudessa päästä eteenpäin aidosti yhteisllä tavoitteilla joihin sitoudutaan? Mikä on tai voisi olla Suomen rooli tässä?
Niinkuin Matias totesi rauhan rakentamiseen ja heikkojen valtioiden vahvistamiseen liittyvät kansainväliset projektit ovat nousseet keskeiseen rooliin kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Eurooppalaisia esimerkkejä ovat entisen Jugoslavian alueella Bosnia-Hertsegovina ja Kosovo. 2000-luvun suurin operaatio on meneillään Afganistanissa.
Onko maailmasta tullut vakaampi näiden laajojen kriisinhallintaoperaatioiden myötä? Onko kansainvälinen yhteisö onnistunut kehittämään keinoja, joilla sekä vahvistetaan heikkojen valtioiden paikallisia rakenteita että tehdään kansainvälisen yhteisön pidempi läsnäolo tarpeettomaksi?
Helsingin Sanomien Vieraskynässä kirjoittaneen Antti Häikiön (21.12.2010) tapaan pidän tuloksia heikkoina.
Esimerkiksi monet kehitysyhteistyössä opitut asiat pitkäjänteisyyden ja paikalliskulttuurin tuntemuksen tärkeydestä eivät ole olleet osa kriisinhallintaoperaatioita. Afganistanissa oopiumin viljely ja heroiinikauppaa tuntuu tekevän tyhjäksi muut tavoitteet.
Myös ilmastonmuutos ja kilpailu esimerkiksi vedestä, ruuasta ja energiasta ovat kaikki aikamme ilmiöitä, jotka saattavat entisestään romahduttaa valtioita ja lisätä esimerkiksi pakolaisvirtojen muodossa maailmanlaajuista epätasapainoa.
Uskos siis, että kaipaamme kipeästi rohkeaa ajattelua ja arviointia siitä, missä maailmalla ja kansainvälisessä politiikassa mennään ja millä keinoilla valtaviin inhimillisiin haasteisiin voidaan tulevaisuudessa vastata. Jään odottamaan ajatuksianne.
14. toukokuuta 2010 kello 14.46
Pienen maan ei ehkä kannata hötkyillä, mutta globaalin profiilin noston kannalta Suomen ei kannattaisi jäädä harmaaseen keskikastiin. Tällä hetkellä – esim Kreikan ja EU:n kriisin tunnelmissa olisi hyvä muistaa, että yksiulotteinen maailma on tylsä, vaarallinen ja myös tehoton (tehoton esimerksi demokratian, ihmisoikeuksien parantamisen ja ilmastonmmutoksen hidastamisen kannalta). Jos ollaan tiukasti vain yhdessä junassa, siitä ei pääse pois – toiseenkin junaan vain asemilla. Strategioita ja taktiikoita on vain yksi. Mutta jos ajamme esim. pyörällä, voimme välillä kävellä, poiketa jonnekin, kuunnella ympäristöä ja vaihtaa vaikka toiseen ajoneuvoon suht helposti. Ehkä syntyy ideoita ja “innovaatioita” – ja löytyy uusia yhteistyökumppaneita.
Monikeskeinen variaatioita täynnä oleva heterogenia ja uskallus on olennaista. Siksi Suomen ja maailman “suhteen” olisi oltava aktiivinen ja erilaisia visioita ja mahdollisuuksia hakeva. Esim. Nato ja Eu… minusta on tärkeää, etä EU:ssa ei ole vain Nato-maita. Näkökumien vaihteleminen ja uusien etsiminen auttaa meitä myös oppimaan, yksilöinä ja yhteisöjen jäseninä.
16. toukokuuta 2010 kello 10.32
Jussi, viisaita sanoja yleisellä ja perustavalla tasolla. Olen ollut hyvin samoissa ajatuksissa Kreikka-EU-keskustelussa, jossa kotimainen keskustelu tuntuu hartiavoimien hakevan yhden vaihtoehdon maailmaan. Samalla itsestä tuntuu, että ihan kotoisissa “keittiökeskusteluissa” syntyy kysymyksiä ja näkökulmia, joita haluaisi “testata”, kehitellä jne myös julkisen ja ulkopoliittisen keskustelun kautta. Suomalainen journalismi tuntuu tällä hetkellä toistelevan pitkälti annettuja lauseita ja näkökulmia sen sijaan että etsittäisiin vaihtoehtoisia kulmia jne. Esim Herald Tribune toi esiin, kuinka esim IMF ei ollut samaa mieltä EU:n kanssa tehdystä Kreikka-järjestelystä, mutta suostui niihin, kun EU niitä painoi. IMF ei olisi asettanut niin tiukkoja (aikataulullisesti) vaatimuksia Kreikalle eli kansallista shokkihoitoa olisi lievennytty. LIsäksi IMF olisi leikannut osan veloista eli tappioita olisi tullut pankeille.
Viikonloppuna olen selaillut muutaman vuoden takaista James Kyngen kirjaa “China Shakes the World. The Rise of a Hungry Nation”. Yksi luku kuvaa, mitä on tapahtunut italialaisessa Praton kaupungissa, jolla on vuosisataiset tekstiiliteollisuusperinteet. Kirja kuvastaa 15-20 vuoden prosessia, jossa Pratoon tuli ensin halpaa kiinalaista työvoimaa, sitten kiinalaisomistuksessa olevaa tekstiiliteollisuutta, joka lopulta lähti Pratosta Kiinaan. Siis jotenkin niin, että tullut työvoima vaikutti ensin hyvältä keinolta Pratolle pärjätä globaalissa kilpailussa, mutta yllätyksenä tuli kiinalaisten kysy ottaa haltuun koko osaamisprosessi ja perustaa sitä myöten yrityksiä, ensin siis Italiaan ja lopulta siirtää ne tuotantokustannusten myötä Kiinaan. Samaan tapaan ilmeisesti enenevässä määrin on syntymässä kiiinalaista konsulttiosaamista monille aloille jne eli erikoisosaamisen taso kasvaa nopeasti ja samalla kuitenkin Kiinalla on edelleen valtava parempaa elämää ja elintasoa etsivä massa eli he pystyvät vielä pitkään pitkään kilpailemaan myös halvoilla työvoimakustannuksilla.
Tämän lukeminen herättää kyllä miettimään laajemmin globalisaatiokeskustelua, työkeskustelua, talouskeskustelua. Miten hyvin olemme ymmärtäneet ja sisäistäneet muutosdynamiikan? Ollaanko tilanteessa, jossa eurooppalaisesta tai suomalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna “we haven’t seen anything yet”?
…onko muutos niin nopea
18. toukokuuta 2010 kello 10.19
Jussi, eilisen uutinen Iranin tekemästä ydinpolttoainediilistä Turkin kanssa: välittäjänä Brasilia, polttoainetta ydinreaktoreihin toimittavat Venäjä ja Ranska, ja jenkit ruikuttavat vierestä. Jälleen yksi osoitus siitä, miten maailmanpolitiikka muuttuu. Aktiivisia globaaleja pelureita on enemmän, heihin kontaktien ja yhteistyöverkkojen luominen olennaista Suomelle, joko EU:n kautta tai suoraan, jälkimmäinen lienee aika haastavaa.
Keskustelu Afrikan muutoksesta ja Kiinan roolista siellä on tärkeä trendi Suomen kannalta. Se kyseenalaistaa länsieurooppalaisen kehitysopin ja hegemonian alueella. Vallanhimoa enemmän Afrikka-Kiina-yhteistyötä ohjaa resurssipula ja molemminpuolinen vaurastumisen himo. Se saattaa tehdä tietyllä tavalla kv. politiikasta helpompaa: Osuu suht varmasti oikeaan, jos olettaa, että toinen tavoittelee taloudellista hyötyä eikä esim. ideologista voittoa. Ehkäpä suomalaisetkin äskettäin vaurastuneena kansakuntana voivat ymmärtää näitä motiiveja paremmin kuin vaikkapa ruotsalaiset? Ja silti ymmärtävät, että pelkkä taloudellinen kehitys ei tuo vaurautta, täytyy pystyä luomaan vakaa yhteiskuntajärjestys.
Yritin tuoda omassa puheenvuorossani esille, että Suomen täytyisi tuoda selkeämmin esille arvot, ja selkiyttä, mitä arvoja se maailmanpolitiikassa kannattaa. Osa niistä toki tunnetaan, kuten oikeusvaltio, ihmisoikeudet ja erityisesti naisten oikeudet. Mutta pitäisikö laajentaa repertuaaria?
Muut pohjoismaathan ovat ottaneet esim. maamiinat, rypälepommit ja ydinaseet silmätikuikseen. Se näkyy niin kaukaiselta tuntuvissakin teemoissa kuin eläkesijoituksissa. Ruotsalaisten ns. seitsemäs eläkekassa ei sijoita yhtiöihin, jotka rikkovat ympäristönormeja, ihmisoikeuksia tai osallistuvat maamiinojen valmistamiseen. Norjan valtava eläkerahasto taas ei suostu koskemaan yhtiöihin, jotka ovat osallisina rypälepommien, maamiinojen tai ydinaseiden valmistuksessa. Kun tein tästä aiheesta tv-ohjelmaa, suomalaisilla tyel-rahastoilla oli toki myös eettisiä sijoitusperiaatteita, mutta ne eivät ulottuneet tämän kaltaisiin teemoihin, koska kyseessä ovat yksityiset yhtiöt ja toisaalta Suomella ei ole vastaavia näkyviä aseistariisuntateemoja.
Ympäristöteemat eivät Suomelle oikein taida sopia niin kauan kuin energiahimo on tätä luokkaa. Mutta muuten kannattaisi ideoita, missä tulevaisuuden trendissä voisimme olla mukana ja ottaa jo nyt etunojaa.
30. toukokuuta 2010 kello 11.28
Pelastuskirjan maailma-teema johdattaa hyvin kysymykseen, jota olen viime aikoina tavantakaa mietiskellyt: onko Suomi, kummallista kyllä, entistä enemmän tai kenties jollain lailla uudestaan kääntynyt kuoreensa viimeisen kymmenen vuoden aikana? Usein, intuitiivisesti, mieli vastaa ”kyllä”. Jos näin olisi, miksi, kenties?
Ensimmäinen joskin pinnallinen ajatus on, että nykypolitiikan kärkihahmot ovat niin kansallisesti maustettuja (siis maustamattomia?), että kääntymisemme maailmaan tai edes Eurooppaan on ikään kuin jäänyt kesken. Ehkä 1990-luvun, Lipposen ajan, pyrkimyksellä Euroopan ytimeen, uudella innolla sinetöidä EU-jäsenyyden myötä eurooppalainen identiteettimme, ja samanaikaisella Nokian maailmanvalloituksella oli jonkinlainen miltei metafyysisen vaikutus siihen, miten ajattelimme paikkaamme maailmassa. Nykyinen epävarma kansainvälinen esiintyminen (ulkoministeriä lukuun ottamatta), ilman visioita, ilman julkilausuttua ajatusta siitä, mikä maailma voisi olla, mitä Eurooppa voisi olla, mitä Suomen kaltainen pieni maa voisi tässä maailmassa ja tässä Euroopassa tehdä, ei avaa meitä ulospäin. Aivan kuin juuri pienuus ja sen myötäjäinen, tietty vaatimattomuus, edelleen – tai uudelleen – hallitsisi liikaa mentaalista avaruuttamme.
Ehkei kuitenkaan pidä syyttää pelkästään suomalaista politiikkaa – ehkä kyseessä on laajempi ilmiö: muuallakin Euroopassa kansallisvaltiohenkinen ajattelu tuntuu voimistuneen, poliitikot eivät ensisijaisesti pyri toimimaan Euroopan saati sitten maailman kehyksessä; viimeiset eurovaalitkin näyttivät edeltäjiään kansallisemmilta. Eikä tässä välttämättä ole mitään epänormaalia, voi moni ajatella – vähän samoin kuin Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka toistuvasti on korostanut sitä, kuinka Saksasta (Euroopan integraation perinteisestä maksumiehestä mutta samanaikaisesti todennäköisesti suurimmasta hyötyjästä) on tullut vain tavallinen omaa etuaan ajava eurooppalainen valtio.
Toinen ja jo selvästi kiinnostavampi kansainvälisyyden vähennysvoima voisi olla universaalin sosialidemokratian heikkeneminen. Sosialidemokratia, ennen kaikkea sen ruotsalaisessa muodossa, rakentui halulle olla maailmassa, taata jonkinmoinen kansankoti kaikille ja kaikkialla. Ajattelutapa toteutui pitkään erityisesti kehitysyhteistyössä, kehitysidealismissa, jolla ei välttämättä ollut muuta tavoitetta kuin toisten auttaminen ja parempi oma omatunto. Nyt kehitysyhteistyö on instrumentaalisesti yhtä lailla kauppapolitiikkaa kuin turvallisuuspolitiikkaa, meidän itsemme täytyy siitä myös ja ennen kaikkea hyötyä. Presidentti Halosen voisi ajatella edustavan perinteistä internationalistista ja altruistista sosialidemokratiaa, mutta – monista yksittäisistä globaalin hallinnan aloitteista huolimatta – hän ei ole kyennyt uudistamaan sosiaalidemokraattista ajattelua 2000-luvulle, ennen kaikkea yhdistämään vapauden ja maailmanlaajuisen solidaarisuuden teemoja uudella tavalla.
Sosiaalidemokratian rapautumiseen liittyy myös se seikka, että pohjoismainen (sosiaalidemokraattinen) yhteistyöulottuvuus on ollut heikentymässä ja näin olemme ikään kuin hävittäneet siltaamme Eurooppaan ja silloin myös muuhun maailmaan. Suomi sai kylmän sodan aikakaudella jatkuvasti voimakasta tukea muilta pohjoismailta ja tämä auttoi maata kiinnittymään läntiseen kulttuuripiiriin ja mahdollisti osaltaan toiminnan esimerkiksi rauhan turvaamisen ja kehitysyhteistyön (pienenä) suurvaltana. Toki vaikkapa diplomatian tasolla pohjoismainen yhteistyö on edelleen tiivistä, mutta silti voisi esittää, että toimimme nykyisin jollain lailla enemmän yksin kuin 20 vuotta sitten, emme ankkuroi itseämme tarpeeksi johonkin erityiseen yhteisöön. EU:n sisällä jatkuvasti muodostuvat yhteistyöt ovat enemmän tai vähemmän ad hoc-pohjaisia; ei niistä ole pysyviksi silloiksi.
Neljänneksi globaali talous on kaikkea muuta paitsi maailmassa yhdessä olemisen taloutta (vrt. ”in-der-Welt-sein”). Talouden rationaliteetit, markkinat, tuntuvat jollain lailla irtoavan sosiaalisen maailman kontekstista, huolimatta yritysten yhteiskuntavastuujargonista (sosiaalinen omatunto olisi vielä asia erikseen). Kreikan ja euron kriisi kertoo markkinoista itse asiassa erityisesti sen, että markkinoiden saama informaatio ei ole tarpeeksi hyvää (luottoluokituslaitokset tekevät tehtävänsä surkeasti!) tai ne eivät ainakaan käsittele sitä tarpeeksi mielekkäällä tavalla; ne eivät siis kykene olemaan osana maailmaa tarpeeksi hyvin. Markkinat ovat siis jatkuvasti yksinään ja epävarmoja maailmassa, ja kun markkinoiden logiikka on tullut yhä vahvemmin hallitsemaan kaikkea ajatteluamme Suomessa, olemme ehkä alkaneet itsekin olla epävarmempia maailmassa.
Siinä mielessä tämä on tietysti kummallista, että taloutemme on huimasti kansainvälistynyt viimeisen 20 vuoden aikana ja kaikkea toimintaamme taloudessa ja hallinnossa mitataan yhä useammin maailman mittarein. Ja olemme tietysti pärjänneet loistavasti, näyttää siltä, että olemme hyvin monissa asioissa todellista maailmanluokkaa. Mutta jollain lailla tapamme suhtautua maailmaan ei silti ole luonteva, se on ikään kuin joko puolustuskannalla – meidän täytyy taistella ollaksemme maailmankärjessä – tai ylimielisessä hyökkäysmoodissa, sillä tavalla kuin vaikkapa Hannu Raittilan romaanissa Canal Grande, jossa suomalaisella insinöörimentaliteetilla voidaan todeta, että Venetsia kenties keksi kapitalismin mutta Suomi on sen täydellistänyt. Jotain perin tyhjää on ollut suomalaisessa kansallisessa kilpailupuheessa, ei se kiinnity maailmaan ja hyvään elämään tuossa maailmassa. Ympäristöhuolet sentään pitävät edes hiukan maailmasuhdettamme yllä.
Viidenneksi voimme tietysti ajatella, että globalisaatio, maailma lähellä, on tullut niin itsestään selväksi osaksi ajatteluamme, ettemme enää tarvitse tuohon maailmaan erityistä kiinnittymistä, verkostomme ovat kaikkialla. Globalisaatiokriittinen liikehdintäkin näyttää heikentyneen, maailma tuntuu peruuttamattomasti jakautuneen köyhyyteen ja rikkauteen. Ja niin kutsutut sosiaaliset mediat – joita tämäkin kirja edustaa ja jotka mieluummin nimeän epäsosiaalisiksi – myös kenties erottavat meitä maailmasta, vaikka ne samalla vievätkin meitä sinne; leijailemme bittiavaruudessa emmekä maailmassa. Ehkä tämä globalisaation arkipäiväistyminen on vain uusi muoto ”valmiin” yhteiskunnan traumasta, tilanteesta, jossa mikään ei enää yllätä, mikään yhteiskunnallinen ratkaisu ei välttämättä tunnu enää edeltäjäänsä paremmalta.
***
Intuitioni oikeutus voi tietysti olla kyseenalainen ja kaikkia yllä olevia seikkoja on helppo kritisoida, mutta silti voi kysyä, voisiko jotain tehdä toisin kuin nykyisin? Muutama hajanainen mietelmä tulee mieleen:
Meidän pitäisi ajatella entistä kunnianhimoisemmin ja suuremmin, universaalisti. Meidän pitää ajatella kunnianhimoisesti rooliamme Euroopassa ja maailmassa, emme saisi vain tyytyä olemaan jossain epämääräisessä puolustus- tai hyökkäyssuhteessa maailmaan. Meidän pitäisi kysyä jatkuvasti, mikä on mahdollinen vastuumme maailmasta ja miten näitä mahdollisia vastuita voimme toteuttaa. Miten voimme kunnioittaa maailmaa, miten tietää siitä enemmän, miten kohdata sitä uusin tavoin, miten osoittaa siellä vahvempaa toimijuutta. (Luulen, että erityisesti ympäristökysymyksissä olisi vielä paljon tilaa Suomenkin kaltaisen maan vahvalle kansainväliselle toimijuudelle. Ja totta kai toimijuus on usein resurssikysymys: ulkoasianministeriölle selvästi lisää varoja muuhunkin kuin kehityspolitiikkaan, tiedotusvälineille paljon lisää hyviä ulkomaankirjeenvaihtajia!)
Kunnianhimo tulisi ulottaa monille elämänaloille, itseämme ympäröivään estetiikkaankin. En ole lainkaan vakuuttunut, että esimerkiksi Helsingin uusi musiikkitalo on aivan tarpeeksi kaunis; se ei ole niin kaunis, että sitä tullaan 300 vuoden kuluttua varta vasten ihailemaan ajattomana arkkitehtuurin muistomerkkinä. Kaikissa asioissa emme vielä ole sisäistäneet, mitä maailmanluokka merkitsee, emme siis ole tarpeeksi maailmassa.
Joskus kunnianhimo voi myös merkitä ”konservatismia” tai ainakin kykyä nähdä se, mikä itsessä on hyvää – myös tämä edellyttää aktiivista maailmassa läsnäoloa. Väitteissä Suomen heikosta itsetunnosta ja vahvasta auktoriteettien kunnioituksen perinteestä on paljon perää: kaikesta vanhasta hyvästä, toimivasta, kauniistakin, olemme käskettäessä valmiita luopumaan noin vain. EU:n direktiivi voi olla kuinka älytön tahansa, mutta me toteutamme sen tinkimättä.
Edes hiukan konkreettisemmin: pohjoismaisesta ulottuvuudesta tulisi vahvasti pitää kiinni, sanovat kokemukseni maailmalta. Pohjola on meidän historiaamme, sitä kautta me kuulumme ensisijaisesti maailmaan, Ruotsin läpi me pakenemme tuhkapilviä kotiin. Ja ehkä ankkuroimalla itsemme voimme paremmin ymmärtää muutakin maailmaa, meidän peilimme, se mihin heijastelemme maailmaa, pysyy paikallaan. Tunnustan myös ihailevani ruotsalaisten ja norjalaisten ja tanskalaisten itsetuntoa. Luullakseni se näkyy selvästi kunnianhimoisempana ja itsestään selvempänä, internationalistisempana, suhteena maailmaan – siitä huolimatta, että näissäkin maissa helposti voimme löytää sisäänpäin kääntymisen mekanismeja ja mentaliteettia. Uskon, että vahvalla pohjoismaisella akselilla (EU:n sisällä ja sen kautta) voitaisiin aidosti vaikuttaa esimerkiksi uusien ja välttämättömien globaalin hallinnan mekanismien syntymiseen – syntymiseen siten, että ne eivät jo lähtökohtaisesti edusta liian vahvasti jonkin mahtavan valtiollisen tai taloudellisen tahon intressejä.
Kolmas mieleen tuleva seikka on vielä konkreettisempi: en näe presidentin vallan vähentämisessä mitään mieltä. Vahvan kansan mandaatin myötä hän voi artikuloida Suomen maailmalle ja maailman Suomelle paremmin kuin kukaan muu; hän voi aidosti olla kansan mieli ja tahto maailmalla, ehkä tarjota erilaisen ulottuvuuden hallituksen lyhyen tähtäimen kilpailukykypolitiikalle – mikä ei liene kovin kaukana niistä ajatuksista, joita Leo Mechelinillä ja K.J. Ståhlbergilla heidän luodessaan Suomen hallitusmuotoa 1900-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä. Presidentin esikuntaa pitäisi yksinkertaisesti vahvistaa, vaikkapa muutamalla hyvällä tutkijalla.
Ja niin, lopuksi: ehkä olisi vain mentävä politiikkaan, mentävä politiikkaan maailmasta lähtien.
31. toukokuuta 2010 kello 0.14
Suomalaisen ulkopolitiikan kruununjalokivista moni on kokenut samankaltaista rapautumista kuin Suomen maine korruptiovapaana maana.
Herrasmiesmaisista rauhanturvaoperaatioista – Suez tai Kypros – on tullut rauhaanpakottamista epämääräisissä, sotaan verrattavissa oloissa. “Oikeusvaltion” viemiseen en ainakaan minä kovin paljon usko, esimerkiksi Suomen itsensä EIT:ltä saamien jatkuvien langettavien päätösten, tai Kiinaan suuntautuvan “oikeusvaltion viennin” perusteella. Se vaikuttaa enemmänkin kauppapolitiikalle alisteiselta kylkiäiseltä.
Liikemiesten lisäksi taiteilijoiden ja tutkijoiden menoa ulkomaille perustellaan yhä enemmän kulttuuriviennin, innovatiivisuuden tai kilpailukyvyn lisäämisellä, toisin sanoen, kilpailukykynationalismin retoriikka on aika lailla läpikotaisin leimannut myös nämä alueet. Samoin perustein arvioidaan ulkomaalaisten oikeutta muuttaa Suomen tai pysyä täällä.
Yksiviivaisella kilpailukykynationalismillaan Suomi rapauttaa moraalisesti hyväksyttäviä tai houkuttelevia perusteita omalle aktiiviselle tai vastuulliselle kansainväliselle toiminnalleen, samoin kuin yksittäisten suomalaisten hyville syille osallistua tällaiseen toimintaan tai houkutella ulkomaalaisia tänne.
Suomen politiikka ylipäänsäkään ei aina vaikuta kovin vastuulliselta. Luulen, että tavoitteena on usein enemmänkin pyrkiä kaikessa hiljaisuudessa poimimaan rusinat pullasta. Esimerkiksi käy vaikkapa tuore ydinvoimaratkaisu, vaikkei suoranaisesti ulkopolitiikkaa olekaan. Maan “ainutlaatuinen poliittinen ilmasto” (kuten eräs saksalainen tutkija kommentoi), sisältäen demariopposition käytännöllisen tuen, sallii ryhtymisen ydinsähkön suurmyyjäksi noin v. 2020-2050 toimivilla 7-8 isolla reaktorilla. Silloin hintakilpailukyky suhteessa uusiutuvaan energiaan on vielä hyvä, puhumattakaan siitä, että kotimainen suurteollisuus voi ostaa sähköä omakustannushintaan – ei markkinahintaan – toisin kuin muualla Euroopassa. Mitä muuta tämä on kuin vapaamatkustamista? Jossain vaiheessa sen muutkin huomaavat. Omaa lyhytnäköisyyttä on taas sitten se, että mainittuna ajanjaksona tuskin täällä on juurikaan insentiivejä uusiutuvien energialähteiden kehittämiselle (markkinat ovat täynnä), ja jonkun tietysti täytyy vahtia sitä jätekasaa miljoona vuotta.
1. kesäkuuta 2010 kello 9.27
Henrille ja Petrille kiitos monen ajatuksen herättämisestä ja artikuloinnista. Hieman hymyillen sanottakoon, että Henriltä tuli tällaiselle tapa-parlamentarismi-kannattajalle uusia ulottuvuuksia valtaoikeuskeskusteluun!
Aiheesta: olen itse miettinyt paljon mm. Pauli Kettusen esittämää näkemystä, kuinka globalisaatio vahvistanut kansallisvaltionationalismia. Ainakin osin vastauksena olemiseen osa globaalia maailmaa olemme nimenomaan alkaneet vaalia “suomalaista kilpailukykyä”, rakentamaan “Suomen brändiä” jne. Maailmassa olemisen, elämisen ja toimimisen syvempi mieli puuttuu. Oiva esimerkki tästä mielemaisema harhasta oli viikonlopun Sdp:n puoluekokouksen käsittelyssä ollut tulevaisuusasiakirja, jonka neljä päälukua käsittelivät työtä, ympäristöä, sivistystä ja hyvinvointia noin 2020. Mukana oli viittauksia kv asioihin, mutta lähtökohta oli (toki ihan luonnollisesti) Suomi. Helsingin ryhmä ehdotti ja ehdotus hyväksyttiin, että paperiin tuli erillinen osa “Suomi maailmassa” joka eritteli niin EU:ta, pohjoismaista ulottuvuutta kuin toimintaa YK:n kautta. Tätä lisäystä siis kannatettiin, mutta huomionarvoista on se, että maailmataso oli pitkälti jäänyt pohjatekstistä pois.
Minusta Henri on oikeilla jäljillä miettiessään aktiivisempaa otetta. Kaipaisin ehkä jopa poliittista ohjausta antavaa “globalisaatioohjelmaa” tms, joka linjaisi Suomen tavoitteita ja listaisi konkreettisia keinoja. Globaalit muutosvoimat ovat niin vahvoja, että pienikin käpertyminen voi toisaalta jättää ulkopuoliseksi porukoista, joissa maailman marssijärjestystä koko ajan mietitään ja toisaalta heikentää kansalaisten valmiutta muutokseen, joka lienee jatkuvaa ja aika vääjäämätöntäkin. Pohjoismainen hyvinvointimalli on monille “ihannevaltio” ja syystäkin ja minusta siinä olisi yksi toimintalähtökohta: nousevissa talouksissa olisi hyvä pitää positiivista meteliä siitä, miksi meidän valtiomme ovat niin hyviä ja puhua sopimuskulttuurista, peruskoulusta, työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöstä jne – mieluummin tosiaan kuin oikeusvaltiosta, joka ei ole omiaan herättämään mitään innnostustakaan. Olen myös miettinyt pitäisikö esim. Pohjoismaiden alkaa pitää PALJON enemmän meteliä vapaakaupan ehdoista toisaalta monien kehitysmaiden oman maatalouden ja ruokatuotannon vuoksi ja toisaalta esim kiinalaisten double standard-meiningin kritisoimiseksi ja vastustamiseksikin. HIljan olin keskustelussa, jossa todettiin, että jos huonojen olojen vuoksi emme hyväksyneet markkinoille eteläamerikkalaista lihaa niin miksi emme tekisi samaa ehtoa ihmisten työolojen nimissä.
Entä mitä mieltä olette ajatuksesta joka toisinaan heitetään ja jonka mukaan Suomella on/voisi olla kokoaan suurempi rooli maailmanpolitiikassa?
1. kesäkuuta 2010 kello 15.42
Pilville, väittäisin että Suomella on kokoaan suurempi rooli maailmanpolitiikassa jos vaikka ajattelee väkimäärää; ovathan UM:n resurssit vähän toista kuin vaikka 7-miljoonaisen Togon ulkoministeriön, ja Suomi kaiken päälle EU:n jäsen.
Mutta saivartelut sikseen. Edellisistä puheenvuoroista nousee kritiikki vallitsevaa “uusrealistista” ulkopolitiikkaa kohtaan. Jos realismi (ts. valtion itsekkyyteen ja itsesuojeluun perustuva politiikka) oli ennen sotasuunnitelmien tekemistä ja maajoukkojen laskemista siinä ja tässä sotilaspiirissä, nyt samasta näkökulmasta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa rakennetaan “resurssien” ympärille. UTPn ytimessä on “energiahuollon turvaaminen” tai muiden resurssien saannin varmistaminen, ja laajemmin ottaen Petrin, Pilvin ja Henrin esiin tuoma talousnationalismi. Ikään kuin edelleen varauduttaisiin sotaan, mutta nyt armeijan sijaan tantereena on länsimaisen elintason säilyttäminen.
Realismi on hallitseva ajatussuunta Suomen ulkopolitiikassa, mutta se ei johdu maan koosta, vaan sijainnista. Ruotsi ja Norja ovat pieniä mutta aika lailla toisella tavalla uskaltavat työntyä maailman myllerryksiin ja kriisipesäkkeisiin, ylimielisyyden uhallakin. Ehkä ne, jotka ovat politiikkaa lähempänä, voisivat ottaa kantaa siihen, ovatko Ruotsi, Norja ja Tanska edes kiinnostuneita yhteistyöstä/yhteisöstä Suomen kanssa? Mitä Suomella on annettavaa yhteistyöhön heidän kanssaan? Tuomiojan UM-aikaanhan Suomella ja Ruotsilla oli yhteisiä aloitteita.
Kun nyt sitten toivotaan käännettä idealismiin, se voisi merkitä toisaalta omia rohkeita uusia hankkeita ja toisaalta paljon vahvempaa panosta globaalin hallinnan puolella, jossa on paljon tehtävää. Ranskan pres. Sarkozy puhui vuoden alussa hyvin kovia sanoja sekamelskasta joka Kööpenhaminen ilmastokokouksessa vallitsi. YK-”koneisto” oli täysin kyvytön viemään sopimusta maaliin ja niin neuvottelut käytiin lopulta isojen maiden=poikien kesken. Kehitys- ja ympäristöpolitiikka ovat jatkossakin olennaisia kenttiä, minusta niihin pitäisi satsata.
2. kesäkuuta 2010 kello 23.52
En ole ihan varma, onko kysymys perinteisestä ulkopoliittisen idealismin ja realismin välisestä kiistasta. (Luultavasti on vaikeaa tehdä ulkopolitiikkaa ilman jonkinasteista “realismia”). Yritän seuraavassa, luultavasti järjenvastaiselta näyttävällä tavalla, väittää, että “realismilta” näyttävässä asiassa on itse asiassa kysymys uudenlaisesta kollektivismista, jota tietenkin puolustetaan individualismin, vapauden, innovatiivisuuden ym. hyvien asioiden nimissä. Tässä mennään väistämättä ulkopolitiikan ulkopuolelle mutta yritän lopuksi palata siihen.
Johdannoksi melko suora parafraasi Uuden Seelannin kansainvälisestikin vaikutusvaltaisesta (siis paljon viitatusta ja kopioidusta) 1980-luvun lopun reformiohjelmasta (tämä on omaa tekstiä yhdestä tulevasta artikkelista, mutta en nyt ryhdy suomentamaan):
The purpose of economic and social policy was to ‘align the interests and actions of individuals with those of the nation’, thus encouraging ‘greater efficiency, equity or liberty’ (NZ Treasury, 1987: 1–2). The relationship between government and the individual was defined as a ‘partnership’, where government has a role in ‘providing leadership, in explaining clearly the need for changes’, while ‘the responsibility of deciding whether to accept change and to proceed to the construction of new, superior societal arrangements lies with the individuals’ (NZ Treasury, 1987: 5).
Kumppanuus, vapaus, eteneminen kohti uudenlaisia innovatiivisia sosiaalisia järjestelyjä . . . en nyt väitä, että Suomessa olisi tehty juuri näin, mutta kuulostanee jossain määrin tutulta. Ainakin jos lukee Sitran raportteja tai kuuntelee valtiovarainministeriötä. Tässä uusiseelantilaisten varhaisessa tekstissä kuitenkin perustellaan mielenkiintoisen avoimesti, kuinka uudessa politiikassa:
- yksilöiden intressit ja toiminta sovitetaan yhteen kansallisten intressien kanssa
- muutoksen välttämättömyys osoitetaan ja suunta määritellään hallinnon (government) suunnasta
- yksilöt saavat ratkaista, etenevätkö he tätä “leadershipiä” seuraten kohti uusia, korkealaatuisempia (superior) järjestelyjä, vai pitäytyvätkö he vanhassa.
(Vähän kuin edistykselliset ja konservatiivit, optimistit ja ankeuttajat?)
Sellaista poliittista oppia, jossa yksilöiden intressit ja teot pyritään sopeuttamaan vastaavalla tavalla yhteisön (kansakunnan) etuja vastaaviksi, nimitettäisiin poliittisessa historiassa tai politiikan teoriassa kuitenkin yleensä kollektivistiseksi.
Käytännön politiikassa vastaavaa kollektivismia on vaikkapa todeta, että toki ihmisten olisi “kivaa” (individualistisista syistä) lukea vaikkapa taidehistoriaa tai filosofiaa, mutta kansallinen (kollektiivinen) etu vaatii, että mahdollisuuksia tähän vähennetään, koska resursseja on niukasti. Ja että ne resurssit on siirrettävä johonkin yleistä etua paremmin palvelevaan.
Kuitenkaan ei oteta huomioon, että aina on olemassa vaihtoehtoisia yleisiä etuja, joka saattaisivat perustella taidehistorian ja filosofian lukemisen.
Mikä sitten on kollektivismin ongelma? Se, että ihmiset, etenkään nuoret ja omilla aivoillaan ajattelevat ihmiset, eivät halua, että arvot ja päämäärät osoitetaan heille ylhäältäpäin (juuri tätä vastaan perinteinen liberaali oikeisto, toisin kuin nykyinen uusoikeisto, kamppaili). Joku saadaan kyllä tekemään työt, mutta asenteellisesti tästä seuraa vääränlaista realismia eli kyynisyyttä. Lisäksi parhaat voimat saattavat karata kokonaan muualle.
Mitkä ovat vastalääkkeitä tälle?
- Arvoista ja päämääristä, ei pelkästään keinoista, käytävä aito poliittinen keskustelu ja kamppailu.
- Näkyvät poliitikot tms. julkisuuden hahmot, jotka pystyvät omalla esimerkillään osoittamaan, että on useita erilaisia tapoja ajatella asioita, ei yhtä ainutta tapaa.
- Esimerkit siitä, että “idealismi” ei aina alistu “realistisille” näkökohdille (jotka itse asiassa usein ovat henkilö- tai ryhmäkohtaisiin valta-asemiin, ei “asioiden luonteeseen”, liittyviä).
- Erilaiset instituutiot, jotka ruumillistavat erilaisia arvoja ja toimintalogiikoita ja tarjoavat tukea erilaisille näkemyksille sekä mahdollisuuksia omistautua erilaisille asioille – esimerkiksi UM:n kehitysyhteistyöosasto ja Puolustusvoimat saisivat puolestani edustaa erilaista kansainvälisyyttä, vaikka valtion konsernijohtaminen pyrkiikin kollektivistisesti yhdenmukaistamaan toimintalogiikat poikkihallinnollisesti (siinä on omat vaaransa).
Suomessa ulkopolitiikka on tietysti haasteellinen paikka avata keskustelua niin, etteivät ratkaisut aina tuntuisi ylhäältä annetulta ja ennalta päätetyltä. Meillähän puolueetkin usein välttelevät viimeiseen asti ulko- tai maailmanpolitiikan ottamista vaaliteemaksi, vaikka perustuslain muutosten myötä siihen olisi yhä enemmän syytä.
3. kesäkuuta 2010 kello 19.13
Edellinen kommenttini ei varsinaisesti tee oikeutta Matiaksen esittämälle idealismi-realismi -jaottelulle, koska se meni kansainvälisten suhteiden terminologiasta pitkälle arkikielen suuntaan.
On kuitenkin mielenkiintoista, että monien ulkoisten tunnusmerkkien perusteella Suomen ulkopolitiikan voisi luokitella idealistiseksi juuri kv. suhteiden oppialan käyttämässä merkityksessä: monenkeskisten järjestöjen (YK, Pohjoismaiden neuvosto, osaltaan EU jne.) korostaminen, usko kansainvälisiin sopimuksiin (mm. ETYK/ETYJ, SALT), pitkäaikainen asema pohjoismaisessa blokissa. Moni ainakin asiaan tarkemmin perehtymätön ulkomaalainen varmaan sijoittaisikin Suomen idealismi-realismi -akselilla idealismin suuntaan.
Silti tapana on määritellä Suomen ulkopolitiikan perinne vahvasti realistiseksi. Yksi syy on varmasti Venäjä/Neuvostoliitto-suhteen erityisyys. Toinen voi olla se, että meillä ulkopolitiikkaan ei liity idealistisen perinteen olettamaa demokraattista eetosta. Päinvastoin, ulkopoliittinen aktiivisuus on ollut väline vahvan yksilöjohtajuuden synnyttämisessä. Tähän yksilöjohtajuuteen on sitten liittynyt myös sellainen “realismi”, jossa erilaiset ideologiat, moraalit ja filosofiat on tulkittu lähinnä raadollisten valtapoliittisten pyrkimysten savuverhoiksi. Tai ylellisyydeksi, johon pienellä Suomella, toisin kuin Ruotsilla, ei ole varaa (näin ainakin Max Jakobson).
Luulen, että nykyäänkin Suomen ulko/maailmanpoliittinen eetos näyttää erilaiselta ulospäin kuin sisäänpäin. Ulospäin Suomen imagossa on varmasti edelleen paljon idealismin elementtejä, osittain siksikin, että Suomi perinteisesti identifioidaan pohjoismaiseen blokkiin, osittain siksi, että Suomi on kansainvälisten järjestöjen tunnollinen jäsen ja sopimusten hyvä noudattaja.
Sisältäpäin katsottaessa huomiota kiinnittää vaikkapa se, kuinka UM:n huippuviroista mennään Nokian tai Elinkeinoelämän keskusliiton johtotehtäviin. Tämä lienee “realismin” perinteen (arkikielisessä merkityksessä) uutta jatkoa. Ja edelleenkin suurille ulkopoliittisille ratkaisuille (kuten kansainvälisille sopimuksille) haetaan demokraattista oikeutusta esimerkiksi kansanäänestyksillä harvemmin kuin monissa muissa Euroopan maissa.
4. kesäkuuta 2010 kello 10.33
Suomalaisen ulkopolitiikan vahvana jatkuva konsensus ja sen ristiriita demokratian kanssa on sopivasti aiheena Ulkopolitiikka-lehden tuoreessa numerossa. Pt Teija Tiilikainen kirjoittaa aiheesta
http://www.ulkopolitiikka.fi/article/630/ulkopolitiikan_mennyt_mystiikka/
Hän kuvaa mm: “… äärimmäinen tulkinta, jonka ulkopolitiikan
erityisluonnetta painottava oppi sai sotienjälkeisellä ajalla Paasikiven–Kekkosen linjassa… Sen kaiku on ulottunut meidän päiviimme saakka lähinnä presidentin vahvojen ulkopoliittisten valtaoikeuksien kaipuuna.” (vrt tässä keskustelussa aiemmin Henri Vogtin kommentti.)
Tiilikainen kirjoittaa myös: “Ulkopolitiikan erityisluonteesta viestii toisaalta myös Suomessa vahvana elävä ulkopolitiikan konsensusajattelu. Keskeisiä ulkopoliittisia päätöksiä ei tehdä pienten enemmistöjen turvin, vaan niille on perinteisesti haettu laajojen poliittisten piirien tuki. Konsensuksen kääntöpuolena on näkemyserojen hälveneminen puolueiden välillä ja ulkopoliittisten kysymysten katoaminen keskeisten vaaliteemojen joukosta… Demokratian näkökulmasta syntyy ristiriita, sillä kansainvälisen päätöksenteon merkitys on jatkuvasti kasvussa.”
*
“Yhdessä olemme vahvempia” -lausumalla on toki arvo pienelle maalle, mutta Suomessa tässä on menty välillä toiseen äärimmäisyyteen.
Toive ulkopolitiikan demokratisoimisesta vaatii rohkeutta poiketa syvälle juurtuneesta ajattelutavasta. Tämä yksimielisyyden konseptihan ulottuu Suomessa ulkopolitiikasta aina urheiluun asti; hienointa mitä maajoukkue voi tehdä on pelata hyvin joukkueena niin ettei kukaan sano poikkipuolista sanaa tai kyseenalaista valmentajan käsityksiä.
28. syyskuuta 2010 kello 10.11
“Suomen ulkopolitiikan perinteisenä lähtökohtana on ollut muiden moralisoimisen välttäminen.”
Tämä toki luonnehtii Suomen ulkopolitiikan toteuttamista, mutta tartun sanaan lähtökohta. Lähtökohta ei ole ollut tämä, vaan se, että Suomi on määritellyt verraten ahtaasti omat ”kansalliset elintärkeät intressinsä”, ja toteuttanut sitten niitä. Määrittelykehikko on ollut geopoliittinen. Eikä muuta. Suomi on noudattanut hyvin tyypillistä realistista pikkuvaltioulkopolitiikkaa. Moralisoinnin välttäminen johtuu tästä.
Mitä nyt tarvitaan on, että unohdetaan tämä pikkuvaltioulkopolitiikka. ”Yhteiset haasteet” (vierastan muuten tätä terminologiaa… peittelee, että oikeastaan kyseessä ovat yhteiset edut) edellyttävät, että pienetkin valtiot alkavat harjoittaa suurvaltapolitiikkaa. Kun unohdetaan pikkuvaltiorealismi, voidaan tarttua isoihin asioihin, jotka muuten ovat omia elintärkeitä intressejä. Siis kaikki harjoittakoon suurpolitiikkaa (ihana vanha käsite, joka pitää saada uuteen käyttöön). 2000-luvun suurpolitiikkaa ovat energia, ilmasto ja ympäristö. Suomen pitää olla suurpolitiikan suurvalta.
Suurpolitiikka ei kuitenkaan ole enää voimapolitiikkaa, vaan se on ideoiden politiikkaa. Ruotsin ja Norjan harrastamaa normien lanseerausta ym., myös käsitevallan käyttämistä. Määritellään ongelmia, sekin on valtaa.
Ja unohdetaan erottelu ulkopolitiikan eri sektoreihin. Ulko- ja kehityspolitiikka ovat kaikki samaa uutta suurpolitiikkaa.
Kuulostatte muuten niin ruotsalaiselta sos.demilta kuin voi olla, ei siinä mitään pahaa ole, mutta Ruotsissa yhdistelmä ankaraa itsekästä realismia ja kaukaista haaveilevaa idealismia on tuottanut uskomattoman tympeän, epärehellisen ja maailmaa tuskin paljon parantavan lopputuloksen. Kamalinta on realismin ja idealismin yhdistäminen a la Blair, Palme etc.
Suomen ulkopolitiikan pidättyvyys: mielestäni kyse ei ole ollut pidättyvyydestä sinänsä. Kuten ens. kappaleessa sanon, kyse on ollut harjaantumisesta määrittelemään etuja. Siinä on oltu aika hyviä. Mutta nyt kapea tapa ajatella ei enää toimi.
Puolueettomuus ja omaehtoisuus -argumentti ei oikein toimi toisen maailmansodan kohdalla. Vuoteen 1944 Suomen ulkopolitiikkaa perustui siihen, että tiukan paikan tullen oltaisiin yhteistyössä jonkun kanssa (siis ei NL:n). Paasikivi: ”tarvitaan suurvalta pysäyttämään toinen suurvalta”. 1944 oli uusi tilanne Suomen historiassa juuri sen vuoksi, että enää ei ollut yhtään ainutta suurvaltaa, joka olisi voinut tasapainottaa dominoivaa suurvaltaa. Sodassa Saksa oli ollu tällainen, ennen 1939 oli jako länteen ja Saksaan jne, Pohjoismaatkin jotenkin kuvassa mukana.
Tämän vuoksi 1990-luku oli niin suuri muutos, koska liittyessään EU:n jäseneksi tämä rakenne murtui tyystin. Tämä oli esim. Mauno Koiviston 1990-luvun alun ulkopolitiikan oivallus, joka tietenkään ei ulos näkynyt näin selvästi artikuloituna.
Ulkopolitiikan megatrendit: ette ajattele riittävän historiallisesti! Liian lyhyt perspektiivi. Tarvitaan useampi vuosisata, jotta nähdään mihin ollaan kulkemassa. Tämä vuoksi, ette näe mihin 2000-luvulla ollaan menossa. Unohtakaa kylmä sota, katsokaa kauemmaksi! Terrorismin uhka unohdetaan kohta, sitä pidetään 2000-luvun alun ihmeellisenä sivupolkuna.
Esim:
- 1700-luku: valistus, oikeudet, yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde, suoja mielivallalta
- 1800-luku: globaalin väestönkasvu sille uralle, jossa se nytkin vielä on (ravinto, lääketiede)
- 1900-luku: viimeinen vuosisata, jolloin suurvallat kävivät suoria suursotia keskenään. Kansainvälisen järjestelmän luonteen muutos: keskinäisriippuvuus ohjaa
- 2000-luku: energiaongelman ratkaisun vuosisata (näen ympäristön ja ilmaston alisteisena energiakysymykselle)
Järjestelmä on nyt luonteeltaan moninapainen ja yhteenkytkeytynyt. Sen vuoksi analogiat perinteiseen moninapaisuuteen (1800-l.)eivät toimi. Navat ovat niin monin säikein kietoutuneet yhteen, että kyseessä on aivan oikeasti uuden tyyppinen kv. järjestelmä. Konfliktit napojen välillä tuskin ovat perinteisiä sotilaallisia.
Suomesta:
Suomen fiksaantuminen territoriaalliseen puolustukseen olisi syytä unohtaa. Turpeen puolustaminen ohjaa liikaa ajattelua, olemme aivan dinosauruksia. Mitä hyökkääjä täältä saa, Nokianko? Menee pääkonttoriin ja valtaa globaalin kännykkäbusineksen? Ottaa väkivalloin Nokian brändin ja kiristää siiitä hintaa rauhankonferenssissa? Menee Saloon ja ryöstää piirikortit?
Onko Suomi ja ovatko suomalaiset valmiita siihen, että kriisinhallinta jatkossa on yhteiskuntien jälleenrakentamista? Aika iso haaste.
Olen samaa mieltä, että kaikista köyhimpien, siis niiden aivan toivottomimpien köyhien maiden auttaminen tulisi olla kehyn painopiste. Ongelmana vain on, että näissä maissa ja näiden maiden kehitykseen ei rikkailla ole taloudellisia intressejä, koska ne ovat niin toivottoman köyhiä. Ja pysyvät.
Tämä köyhyysluku tuntuisi muuten kaipaavan jotakin konkreettista, jokin idea Norjan verohomman tapaan. Pitäisikö vain mennä sinne ja kouluttaa ja kouluttaa, vaikka ovatkin köyhiä? Niin Suomessa tehtiin 1800-luvulla.
Jos muuten asiat menevät lähimmän sadan vuoden aikana hyvin, Afrikka on se suuri story. Jos eivät mene, Afrikka pysyy paikallaan.
Kauppapolitiikasta: muistakaa, että Suomella ei enää ole omaa kauppapolitiikkaa, ei ole ollut 15 vuoteen. Muistavatkohan kaikki muutkin tämän? Kauppapolitiikka on juuri yksi niistä EU:n alueista, joissa komissiolla on hyvin laaja toimivalta. Kaikki on ylikansallisella tasolla, ulkotullien kantoa myöten. EU:n kauppapolitiikka on Suomen kauppapolitiikkaa. Mutta onko Suomen kauppapolitiikka EU:n kauppapolitiikkaa, eli kykeneekö Suomi vaikuttamaan siihen? Osaako se vaikuttaa siihen? Kuka tätä hoitaa? Nykyinen ulkomaankauppaministeri?
Tästä käydään hämmentävän vähän keskutelua Suomessa. Puhutaan yhteisestä ulkopolitiikasta Ashtonista yms, vaikka koko ajan ollaan oltu yhteistä ulkopolitiikkaa (katson, että nykymaailmassa kauppapolitiikka on niin ulkopolitiikan ytimess kuin olla ja saattaa). Mutta kaiken tämän vuoksi EU juuri kykenee ja sen pitääkin olla todellinen globaali vaikuttaja, jonkin hyvän rakentaja. Mutta toimiiko se näin? Ei taida toimia. Kuka siitä päättää?