Väitämme:

Suomen ulkopolitiikan perinteinen lähtökohta on ollut välttely. Suomi ei ole halunnut olla moralisoimassa muita maita. Pääministeri Matti Vanhanen on muotoillut periaatteen näin: ”Ellei ole aivan varma muutoksen puolesta, kannattaa odottaa, kunnes ollaan varmoja. Pienen maan ei kannata hötkyillä.”

Vetäytyminen on kuitenkin yhteisten haasteiden maailmassa itsekkyyttä. Ilmastonmuutos, finanssikriisi ja kehitysmaiden hätä pakottavat ja ovat pakottaneet Suomea muuttumaan. Tarvitaan aktiivisuutta ja kykyä ratkaista ongelmia, teknisistä kulttuurisiin sotilaallisiin.

Kysymme:

Jos kaikkea ei voi tehdä, mihin Suomen tulisi keskittyä ulko- ja kehityspolitiikassaan? Olisiko aika ryhtymä moralisoimaan ja usuttamaan varomisen sijaan? Mitä on globaali vastuu, ja miten suomalaisia voitaisiin aktivoida paremmin ja käyttää heidän osaamistaan hyväksi enemmän? Entä tulisiko Suomen syventää sitoutumistaan Natoon? Onko jokin muu tapa parempi sotilaallisen turvallisuuden ylläpitämiseksi?