Korkeakoulutukselle ja korkeakoulukentälle tekisi hyvää kunnon tuuletus. Kuten kirjoitatte, 2009 laki ei oikeastaan vielä tarkoita toiminnan tasolla käytännössä mitään. Se muuttaa toiminnan ehtoja ja antaa mahdollisuuksia toimia hieman toisella tavalla, eli parhaimmillaan fasilitoi muutosta.

Minkälaista muutosta tarvitsemme? Nykyinen korkeakoulujärjestelmä on rakenteiltaan, toimintatavoiltaan ja sisällöiltään rakennettu tietynlaisen yhteiskunnan tarpeita varten määrätyssä historiallisessa tilanteessa. Tätä historiallista tilannetta eikä oikeastaan sitä yhteiskuntaakaan enää ole. Tämä linkittyy vahvasti sen kanssa, mitä kirjassa on toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten kehityksestä, julkisista palveluista yms.

Nykyinen korkeakoulujärjestelmä palveli yhteiskuntaa hyvin tilanteessa, jossa tarvittiin ja haluttiin nopeasti lisätä korkeakoulutettujen määrää yhteiskunnassa. Tärkeintä oli, että nopeasti teollisesti tuotannosta suoraan palveluyhteiskuntaan kehittyvä suomalainen yhteiskunta sai tuekseen ja tekijöikseen ihmisiä, joilla oli jonkinlainen korkeakoulutus. Halusimme myös käyttää lisääntynyttä vaurautta ihmisten sivistämiseen.

Keskeistä kuitenkin oli se, että lukiosta korkeakouluihin tulevat ihmiset saivat omaksuttua jonkin tietyn, usein verraten rajallisesti määritellyn tiedollisen ja tieteellisen corpuksen, pitkälti itse opiskellen. Lisäksi tarvittiin auttavia tiedonmuodostuksen taitoja. Työelämään siirtyviltä maistereilta odotettiin kykyä kirjoittaa sujuva muistio, hankkia tietoja ja koostaa niistä raportteja. Tarvittiin myös jonkinlaista yleissivistystä, jotta voidaan käydä sujuva keskustelu vaikkapa ulkomaisen liikekumppanin kanssa. Tämä onnistui nopeasti polkaistulla maanlaajuisella massatuotannolla ja minimaalisella sisällöllisellä valvonnalla ja ohjauksella.

Nyt tarvitaan toisenlaisia taitoja. Emme enää halua rajata entisenlaisia tiedollisia kokonaisuuksia ja tunkea näitä opiskelijoiden kurkusta alas. Meille eivät riitä raporttien koostamistaidot. Emme halua opettaa ketään lukemaan kirjoja väärällä tavalla. Haluamme, että maisterit osaavat aidosti argumentoida omaperäisellä ja yllätyksellisellä tavalla. Osaavat muodostaa uutta tietoa. Kriittisesti, loogisesti, vakuuttavasti, tyylillä ja taidolla. Osaavat käyttää ja kehittää luovuuttaan. Ennen kaikkea uskaltava tehdä uutta. Lähtökohtaisesti ajattelevat tekevänsä jotakin uutta. Osaavat hylätä huonoja ajatuksia ja käytäntöjä.

Tämä ei onnistu nykysysteemissä paitsi sattumalta. Emme tarvitse mitään Tuusulan Rantatien kultakauden yhteisöä tai eliittiyliopistoja tähän, mutta joudumme miettimään koulutuksen päämääriä, luonnetta, kattavuutta ja rakennetta. Aika paljon lähtee opettajista ja opettajien toimintaedellytyksistä.. Suomalaisille yliopistoille pitää tehdä sama ihme, kuin mitä joskus tehtiin peruskouluissa. Tulokset näkyvät 10–20 vuoden päästä.

Tämä toki luonnehtii Suomen ulkopolitiikan toteuttamista, mutta tartun sanaan lähtökohta. Lähtökohta ei ole ollut tämä, vaan se, että Suomi on määritellyt verraten ahtaasti omat ”kansalliset elintärkeät intressinsä”, ja toteuttanut sitten niitä. Määrittelykehikko on ollut geopoliittinen. Eikä muuta. Suomi on noudattanut hyvin tyypillistä realistista pikkuvaltioulkopolitiikkaa. Moralisoinnin välttäminen johtuu tästä.

Mitä nyt tarvitaan on, että unohdetaan tämä pikkuvaltioulkopolitiikka. ”Yhteiset haasteet” (vierastan muuten tätä terminologiaa… peittelee, että oikeastaan kyseessä ovat yhteiset edut) edellyttävät, että pienetkin valtiot alkavat harjoittaa suurvaltapolitiikkaa. Kun unohdetaan pikkuvaltiorealismi, voidaan tarttua isoihin asioihin, jotka muuten ovat omia elintärkeitä intressejä. Siis kaikki harjoittakoon suurpolitiikkaa (ihana vanha käsite, joka pitää saada uuteen käyttöön). 2000-luvun suurpolitiikkaa ovat energia, ilmasto ja ympäristö. Suomen pitää olla suurpolitiikan suurvalta.

Suurpolitiikka ei kuitenkaan ole enää voimapolitiikkaa, vaan se on ideoiden politiikkaa. Ruotsin ja Norjan harrastamaa normien lanseerausta ym., myös käsitevallan käyttämistä. Määritellään ongelmia, sekin on valtaa.

Ja unohdetaan erottelu ulkopolitiikan eri sektoreihin. Ulko- ja kehityspolitiikka ovat kaikki samaa uutta suurpolitiikkaa.

Kuulostatte muuten niin ruotsalaiselta sos.demilta kuin voi olla, ei siinä mitään pahaa ole, mutta Ruotsissa yhdistelmä ankaraa itsekästä realismia ja kaukaista haaveilevaa idealismia on tuottanut uskomattoman tympeän, epärehellisen ja maailmaa tuskin paljon parantavan lopputuloksen. Kamalinta on realismin ja idealismin yhdistäminen a la Blair, Palme etc.

Suomen ulkopolitiikan pidättyvyys: mielestäni kyse ei ole ollut pidättyvyydestä sinänsä. Kuten ens. kappaleessa sanon, kyse on ollut harjaantumisesta määrittelemään etuja. Siinä on oltu aika hyviä. Mutta nyt kapea tapa ajatella ei enää toimi.

Puolueettomuus ja omaehtoisuus -argumentti ei oikein toimi toisen maailmansodan kohdalla. Vuoteen 1944 Suomen ulkopolitiikkaa perustui siihen, että tiukan paikan tullen oltaisiin yhteistyössä jonkun kanssa (siis ei NL:n). Paasikivi: ”tarvitaan suurvalta pysäyttämään toinen suurvalta”. 1944 oli uusi tilanne Suomen historiassa juuri sen vuoksi, että enää ei ollut yhtään ainutta suurvaltaa, joka olisi voinut tasapainottaa dominoivaa suurvaltaa. Sodassa Saksa oli ollu tällainen, ennen 1939 oli jako länteen ja Saksaan jne, Pohjoismaatkin jotenkin kuvassa mukana.

Tämän vuoksi 1990-luku oli niin suuri muutos, koska liittyessään EU:n jäseneksi tämä rakenne murtui tyystin. Tämä oli esim. Mauno Koiviston 1990-luvun alun ulkopolitiikan oivallus, joka tietenkään ei ulos näkynyt näin selvästi artikuloituna.

Ulkopolitiikan megatrendit: ette ajattele riittävän historiallisesti! Liian lyhyt perspektiivi. Tarvitaan useampi vuosisata, jotta nähdään mihin ollaan kulkemassa. Tämä vuoksi, ette näe mihin 2000-luvulla ollaan menossa. Unohtakaa kylmä sota, katsokaa kauemmaksi! Terrorismin uhka unohdetaan kohta, sitä pidetään 2000-luvun alun ihmeellisenä sivupolkuna.

Esim:

- 1700-luku: valistus, oikeudet, yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde, suoja mielivallalta
- 1800-luku: globaalin väestönkasvu sille uralle, jossa se nytkin vielä on (ravinto, lääketiede)
- 1900-luku: viimeinen vuosisata, jolloin suurvallat kävivät suoria suursotia keskenään. Kansainvälisen järjestelmän luonteen muutos: keskinäisriippuvuus ohjaa
- 2000-luku: energiaongelman ratkaisun vuosisata (näen ympäristön ja ilmaston alisteisena energiakysymykselle)

Järjestelmä on nyt luonteeltaan moninapainen ja yhteenkytkeytynyt. Sen vuoksi analogiat perinteiseen moninapaisuuteen (1800-l.)eivät toimi. Navat ovat niin monin säikein kietoutuneet yhteen, että kyseessä on aivan oikeasti uuden tyyppinen kv. järjestelmä. Konfliktit napojen välillä tuskin ovat perinteisiä sotilaallisia.

Suomesta:

Suomen fiksaantuminen territoriaalliseen puolustukseen olisi syytä unohtaa. Turpeen puolustaminen ohjaa liikaa ajattelua, olemme aivan dinosauruksia. Mitä hyökkääjä täältä saa, Nokianko? Menee pääkonttoriin ja valtaa globaalin kännykkäbusineksen? Ottaa väkivalloin Nokian brändin ja kiristää siiitä hintaa rauhankonferenssissa? Menee Saloon ja ryöstää piirikortit?

Onko Suomi ja ovatko suomalaiset valmiita siihen, että kriisinhallinta jatkossa on yhteiskuntien jälleenrakentamista? Aika iso haaste.

Olen samaa mieltä, että kaikista köyhimpien, siis niiden aivan toivottomimpien köyhien maiden auttaminen tulisi olla kehyn painopiste. Ongelmana vain on, että näissä maissa ja näiden maiden kehitykseen ei rikkailla ole taloudellisia intressejä, koska ne ovat niin toivottoman köyhiä. Ja pysyvät.

Tämä köyhyysluku tuntuisi muuten kaipaavan jotakin konkreettista, jokin idea Norjan verohomman tapaan. Pitäisikö vain mennä sinne ja kouluttaa ja kouluttaa, vaikka ovatkin köyhiä? Niin Suomessa tehtiin 1800-luvulla.

Jos muuten asiat menevät lähimmän sadan vuoden aikana hyvin, Afrikka on se suuri story. Jos eivät mene, Afrikka pysyy paikallaan.

Kauppapolitiikasta: muistakaa, että Suomella ei enää ole omaa kauppapolitiikkaa, ei ole ollut 15 vuoteen. Muistavatkohan kaikki muutkin tämän? Kauppapolitiikka on juuri yksi niistä EU:n alueista, joissa komissiolla on hyvin laaja toimivalta. Kaikki on ylikansallisella tasolla, ulkotullien kantoa myöten. EU:n kauppapolitiikka on Suomen kauppapolitiikkaa. Mutta onko Suomen kauppapolitiikka EU:n kauppapolitiikkaa, eli kykeneekö Suomi vaikuttamaan siihen? Osaako se vaikuttaa siihen? Kuka tätä hoitaa? Nykyinen ulkomaankauppaministeri?

Tästä käydään hämmentävän vähän keskutelua Suomessa. Puhutaan yhteisestä ulkopolitiikasta Ashtonista yms, vaikka koko ajan ollaan oltu yhteistä ulkopolitiikkaa (katson, että nykymaailmassa kauppapolitiikka on niin ulkopolitiikan ytimess kuin olla ja saattaa). Mutta kaiken tämän vuoksi EU juuri kykenee ja sen pitääkin olla todellinen globaali vaikuttaja, jonkin hyvän rakentaja. Mutta toimiiko se näin? Ei taida toimia. Kuka siitä päättää?

On kuitenkin mielenkiintoista, että monien ulkoisten tunnusmerkkien perusteella Suomen ulkopolitiikan voisi luokitella idealistiseksi juuri kv. suhteiden oppialan käyttämässä merkityksessä: monenkeskisten järjestöjen (YK, Pohjoismaiden neuvosto, osaltaan EU jne.) korostaminen, usko kansainvälisiin sopimuksiin (mm. ETYK/ETYJ, SALT), pitkäaikainen asema pohjoismaisessa blokissa. Moni ainakin asiaan tarkemmin perehtymätön ulkomaalainen varmaan sijoittaisikin Suomen idealismi-realismi -akselilla idealismin suuntaan.

Silti tapana on määritellä Suomen ulkopolitiikan perinne vahvasti realistiseksi. Yksi syy on varmasti Venäjä/Neuvostoliitto-suhteen erityisyys. Toinen voi olla se, että meillä ulkopolitiikkaan ei liity idealistisen perinteen olettamaa demokraattista eetosta. Päinvastoin, ulkopoliittinen aktiivisuus on ollut väline vahvan yksilöjohtajuuden synnyttämisessä. Tähän yksilöjohtajuuteen on sitten liittynyt myös sellainen “realismi”, jossa erilaiset ideologiat, moraalit ja filosofiat on tulkittu lähinnä raadollisten valtapoliittisten pyrkimysten savuverhoiksi. Tai ylellisyydeksi, johon pienellä Suomella, toisin kuin Ruotsilla, ei ole varaa (näin ainakin Max Jakobson).

Luulen, että nykyäänkin Suomen ulko/maailmanpoliittinen eetos näyttää erilaiselta ulospäin kuin sisäänpäin. Ulospäin Suomen imagossa on varmasti edelleen paljon idealismin elementtejä, osittain siksikin, että Suomi perinteisesti identifioidaan pohjoismaiseen blokkiin, osittain siksi, että Suomi on kansainvälisten järjestöjen tunnollinen jäsen ja sopimusten hyvä noudattaja.

Sisältäpäin katsottaessa huomiota kiinnittää vaikkapa se, kuinka UM:n huippuviroista mennään Nokian tai Elinkeinoelämän keskusliiton johtotehtäviin. Tämä lienee “realismin” perinteen (arkikielisessä merkityksessä) uutta jatkoa. Ja edelleenkin suurille ulkopoliittisille ratkaisuille (kuten kansainvälisille sopimuksille) haetaan demokraattista oikeutusta esimerkiksi kansanäänestyksillä harvemmin kuin monissa muissa Euroopan maissa.

Johdannoksi melko suora parafraasi Uuden Seelannin kansainvälisestikin vaikutusvaltaisesta (siis paljon viitatusta ja kopioidusta) 1980-luvun lopun reformiohjelmasta (tämä on omaa tekstiä yhdestä tulevasta artikkelista, mutta en nyt ryhdy suomentamaan):

The purpose of economic and social policy was to ‘align the interests and actions of individuals with those of the nation’, thus encouraging ‘greater efficiency, equity or liberty’ (NZ Treasury, 1987: 1–2). The relationship between government and the individual was defined as a ‘partnership’, where government has a role in ‘providing leadership, in explaining clearly the need for changes’, while ‘the responsibility of deciding whether to accept change and to proceed to the construction of new, superior societal arrangements lies with the individuals’ (NZ Treasury, 1987: 5).

Kumppanuus, vapaus, eteneminen kohti uudenlaisia innovatiivisia sosiaalisia järjestelyjä . . . en nyt väitä, että Suomessa olisi tehty juuri näin, mutta kuulostanee jossain määrin tutulta. Ainakin jos lukee Sitran raportteja tai kuuntelee valtiovarainministeriötä. Tässä uusiseelantilaisten varhaisessa tekstissä kuitenkin perustellaan mielenkiintoisen avoimesti, kuinka uudessa politiikassa:

- yksilöiden intressit ja toiminta sovitetaan yhteen kansallisten intressien kanssa
- muutoksen välttämättömyys osoitetaan ja suunta määritellään hallinnon (government) suunnasta
- yksilöt saavat ratkaista, etenevätkö he tätä “leadershipiä” seuraten kohti uusia, korkealaatuisempia (superior) järjestelyjä, vai pitäytyvätkö he vanhassa.

(Vähän kuin edistykselliset ja konservatiivit, optimistit ja ankeuttajat?)

Sellaista poliittista oppia, jossa yksilöiden intressit ja teot pyritään sopeuttamaan vastaavalla tavalla yhteisön (kansakunnan) etuja vastaaviksi, nimitettäisiin poliittisessa historiassa tai politiikan teoriassa kuitenkin yleensä kollektivistiseksi.

Käytännön politiikassa vastaavaa kollektivismia on vaikkapa todeta, että toki ihmisten olisi “kivaa” (individualistisista syistä) lukea vaikkapa taidehistoriaa tai filosofiaa, mutta kansallinen (kollektiivinen) etu vaatii, että mahdollisuuksia tähän vähennetään, koska resursseja on niukasti. Ja että ne resurssit on siirrettävä johonkin yleistä etua paremmin palvelevaan.

Kuitenkaan ei oteta huomioon, että aina on olemassa vaihtoehtoisia yleisiä etuja, joka saattaisivat perustella taidehistorian ja filosofian lukemisen.

Mikä sitten on kollektivismin ongelma? Se, että ihmiset, etenkään nuoret ja omilla aivoillaan ajattelevat ihmiset, eivät halua, että arvot ja päämäärät osoitetaan heille ylhäältäpäin (juuri tätä vastaan perinteinen liberaali oikeisto, toisin kuin nykyinen uusoikeisto, kamppaili). Joku saadaan kyllä tekemään työt, mutta asenteellisesti tästä seuraa vääränlaista realismia eli kyynisyyttä. Lisäksi parhaat voimat saattavat karata kokonaan muualle.

Mitkä ovat vastalääkkeitä tälle?
- Arvoista ja päämääristä, ei pelkästään keinoista, käytävä aito poliittinen keskustelu ja kamppailu.
- Näkyvät poliitikot tms. julkisuuden hahmot, jotka pystyvät omalla esimerkillään osoittamaan, että on useita erilaisia tapoja ajatella asioita, ei yhtä ainutta tapaa.
- Esimerkit siitä, että “idealismi” ei aina alistu “realistisille” näkökohdille (jotka itse asiassa usein ovat henkilö- tai ryhmäkohtaisiin valta-asemiin, ei “asioiden luonteeseen”, liittyviä).
- Erilaiset instituutiot, jotka ruumillistavat erilaisia arvoja ja toimintalogiikoita ja tarjoavat tukea erilaisille näkemyksille sekä mahdollisuuksia omistautua erilaisille asioille – esimerkiksi UM:n kehitysyhteistyöosasto ja Puolustusvoimat saisivat puolestani edustaa erilaista kansainvälisyyttä, vaikka valtion konsernijohtaminen pyrkiikin kollektivistisesti yhdenmukaistamaan toimintalogiikat poikkihallinnollisesti (siinä on omat vaaransa).

Suomessa ulkopolitiikka on tietysti haasteellinen paikka avata keskustelua niin, etteivät ratkaisut aina tuntuisi ylhäältä annetulta ja ennalta päätetyltä. Meillähän puolueetkin usein välttelevät viimeiseen asti ulko- tai maailmanpolitiikan ottamista vaaliteemaksi, vaikka perustuslain muutosten myötä siihen olisi yhä enemmän syytä.

Aiheesta: olen itse miettinyt paljon mm. Pauli Kettusen esittämää näkemystä, kuinka globalisaatio vahvistanut kansallisvaltionationalismia. Ainakin osin vastauksena olemiseen osa globaalia maailmaa olemme nimenomaan alkaneet vaalia “suomalaista kilpailukykyä”, rakentamaan “Suomen brändiä” jne. Maailmassa olemisen, elämisen ja toimimisen syvempi mieli puuttuu. Oiva esimerkki tästä mielemaisema harhasta oli viikonlopun Sdp:n puoluekokouksen käsittelyssä ollut tulevaisuusasiakirja, jonka neljä päälukua käsittelivät työtä, ympäristöä, sivistystä ja hyvinvointia noin 2020. Mukana oli viittauksia kv asioihin, mutta lähtökohta oli (toki ihan luonnollisesti) Suomi. Helsingin ryhmä ehdotti ja ehdotus hyväksyttiin, että paperiin tuli erillinen osa “Suomi maailmassa” joka eritteli niin EU:ta, pohjoismaista ulottuvuutta kuin toimintaa YK:n kautta. Tätä lisäystä siis kannatettiin, mutta huomionarvoista on se, että maailmataso oli pitkälti jäänyt pohjatekstistä pois.

Minusta Henri on oikeilla jäljillä miettiessään aktiivisempaa otetta. Kaipaisin ehkä jopa poliittista ohjausta antavaa “globalisaatioohjelmaa” tms, joka linjaisi Suomen tavoitteita ja listaisi konkreettisia keinoja. Globaalit muutosvoimat ovat niin vahvoja, että pienikin käpertyminen voi toisaalta jättää ulkopuoliseksi porukoista, joissa maailman marssijärjestystä koko ajan mietitään ja toisaalta heikentää kansalaisten valmiutta muutokseen, joka lienee jatkuvaa ja aika vääjäämätöntäkin. Pohjoismainen hyvinvointimalli on monille “ihannevaltio” ja syystäkin ja minusta siinä olisi yksi toimintalähtökohta: nousevissa talouksissa olisi hyvä pitää positiivista meteliä siitä, miksi meidän valtiomme ovat niin hyviä ja puhua sopimuskulttuurista, peruskoulusta, työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöstä jne – mieluummin tosiaan kuin oikeusvaltiosta, joka ei ole omiaan herättämään mitään innnostustakaan. Olen myös miettinyt pitäisikö esim. Pohjoismaiden alkaa pitää PALJON enemmän meteliä vapaakaupan ehdoista toisaalta monien kehitysmaiden oman maatalouden ja ruokatuotannon vuoksi ja toisaalta esim kiinalaisten double standard-meiningin kritisoimiseksi ja vastustamiseksikin. HIljan olin keskustelussa, jossa todettiin, että jos huonojen olojen vuoksi emme hyväksyneet markkinoille eteläamerikkalaista lihaa niin miksi emme tekisi samaa ehtoa ihmisten työolojen nimissä.

Entä mitä mieltä olette ajatuksesta joka toisinaan heitetään ja jonka mukaan Suomella on/voisi olla kokoaan suurempi rooli maailmanpolitiikassa?

Pilvi mietti oman esikoisensa kohdalla olevaa tilannetta, jossa jo 4-vuotiaasta lähdetään kulkemaan saman porukan mukana ja päädytään lopulta eskarin kautta kouluun ja kenties peruskoulun päättövaiheeseen asti. Tässä tavassa on paljon hyvää. Toisaalta, miten käy niille lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta pääse ryhmään mukaan tai tulevat esim. kiusatuiksi? Tavoitteena on nollatoleranssi kiusaamisessa, mutta kiusaaminen on välillä niin vaivihkaista, etteivät koulun aikuiset välttämättä huomaa sitä.

Koulu on tietopainotteinen. Sosiaaliset taidot ja myös muut elämässä elämisen taidot ovat asioita, joita ei voi oppia tai harjoitella liikaa. Niiden pitäisi olla läsnä arjessa, sillä siellähän niitä käytetään.

Luokat ovat suuria ja oppisisältöjen tavoitteet tulisi käsitellä. Miten tässä jää opettajan aikaa esim. sille hiljaiselle syrjässä olevalle kympin tytölle tai pojalle, joka voisi tarvita opettajan tukea muutenkin kuin hyvien numeroiden kehumisena? Meillä on varmasti lapsia, joille opettaja tai muu koulun henkilökunta ovat lähes ainoita turvallisia aikuisia. Osalle kouluruoka on päivän ainoa lämmin ateria. Miten näiden lasten käy? Vanhempainillat tuskin tavoittavat näitä perheitä, sillä vanhempia ei niissä näy. Jopa varttikeskustelut tahtovat jäädä käymättä, kun näitä vanhempia ei saada paikalle.

Eduskunta käsittelee parhaillaan hallituksen esitystä perusopetuslain muuttamisesta. Sivistysvaliokunnan mietintö (Siv 4/2010) ja varsinainen esitys (HE 109/2009) löytyvät eduskunnan sivuilta. Esityksessä on paljon hyvää, mutta myös monia kysymysmerkkejä ja minusta huolenaiheitakin.

OKM julkaisi keväällä kaksi koulutukseen liittyvää muistiota. Toisessa käsiteltiin opintojen nopeuttamista ja toinen on ns. SORA-työryhmän työn pohjalta tehty muistio. Niissä molemmissa on mietityttäviä asioita, mutta etenkin SORA-työryhmän esitykset laittavat pohtimaan oikeutta koulutukseen.

Herrasmiesmaisista rauhanturvaoperaatioista – Suez tai Kypros – on tullut rauhaanpakottamista epämääräisissä, sotaan verrattavissa oloissa. “Oikeusvaltion” viemiseen en ainakaan minä kovin paljon usko, esimerkiksi Suomen itsensä EIT:ltä saamien jatkuvien langettavien päätösten, tai Kiinaan suuntautuvan “oikeusvaltion viennin” perusteella. Se vaikuttaa enemmänkin kauppapolitiikalle alisteiselta kylkiäiseltä.

Liikemiesten lisäksi taiteilijoiden ja tutkijoiden menoa ulkomaille perustellaan yhä enemmän kulttuuriviennin, innovatiivisuuden tai kilpailukyvyn lisäämisellä, toisin sanoen, kilpailukykynationalismin retoriikka on aika lailla läpikotaisin leimannut myös nämä alueet. Samoin perustein arvioidaan ulkomaalaisten oikeutta muuttaa Suomen tai pysyä täällä.

Yksiviivaisella kilpailukykynationalismillaan Suomi rapauttaa moraalisesti hyväksyttäviä tai houkuttelevia perusteita omalle aktiiviselle tai vastuulliselle kansainväliselle toiminnalleen, samoin kuin yksittäisten suomalaisten hyville syille osallistua tällaiseen toimintaan tai houkutella ulkomaalaisia tänne.

Suomen politiikka ylipäänsäkään ei aina vaikuta kovin vastuulliselta. Luulen, että tavoitteena on usein enemmänkin pyrkiä kaikessa hiljaisuudessa poimimaan rusinat pullasta. Esimerkiksi käy vaikkapa tuore ydinvoimaratkaisu, vaikkei suoranaisesti ulkopolitiikkaa olekaan. Maan “ainutlaatuinen poliittinen ilmasto” (kuten eräs saksalainen tutkija kommentoi), sisältäen demariopposition käytännöllisen tuen, sallii ryhtymisen ydinsähkön suurmyyjäksi noin v. 2020-2050 toimivilla 7-8 isolla reaktorilla. Silloin hintakilpailukyky suhteessa uusiutuvaan energiaan on vielä hyvä, puhumattakaan siitä, että kotimainen suurteollisuus voi ostaa sähköä omakustannushintaan – ei markkinahintaan – toisin kuin muualla Euroopassa. Mitä muuta tämä on kuin vapaamatkustamista? Jossain vaiheessa sen muutkin huomaavat. Omaa lyhytnäköisyyttä on taas sitten se, että mainittuna ajanjaksona tuskin täällä on juurikaan insentiivejä uusiutuvien energialähteiden kehittämiselle (markkinat ovat täynnä), ja jonkun tietysti täytyy vahtia sitä jätekasaa miljoona vuotta.

Ensimmäinen joskin pinnallinen ajatus on, että nykypolitiikan kärkihahmot ovat niin kansallisesti maustettuja (siis maustamattomia?), että kääntymisemme maailmaan tai edes Eurooppaan on ikään kuin jäänyt kesken. Ehkä 1990-luvun, Lipposen ajan, pyrkimyksellä Euroopan ytimeen, uudella innolla sinetöidä EU-jäsenyyden myötä eurooppalainen identiteettimme, ja samanaikaisella Nokian maailmanvalloituksella oli jonkinlainen miltei metafyysisen vaikutus siihen, miten ajattelimme paikkaamme maailmassa. Nykyinen epävarma kansainvälinen esiintyminen (ulkoministeriä lukuun ottamatta), ilman visioita, ilman julkilausuttua ajatusta siitä, mikä maailma voisi olla, mitä Eurooppa voisi olla, mitä Suomen kaltainen pieni maa voisi tässä maailmassa ja tässä Euroopassa tehdä, ei avaa meitä ulospäin. Aivan kuin juuri pienuus ja sen myötäjäinen, tietty vaatimattomuus, edelleen – tai uudelleen – hallitsisi liikaa mentaalista avaruuttamme.

Ehkei kuitenkaan pidä syyttää pelkästään suomalaista politiikkaa – ehkä kyseessä on laajempi ilmiö: muuallakin Euroopassa kansallisvaltiohenkinen ajattelu tuntuu voimistuneen, poliitikot eivät ensisijaisesti pyri toimimaan Euroopan saati sitten maailman kehyksessä; viimeiset eurovaalitkin näyttivät edeltäjiään kansallisemmilta. Eikä tässä välttämättä ole mitään epänormaalia, voi moni ajatella – vähän samoin kuin Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka toistuvasti on korostanut sitä, kuinka Saksasta (Euroopan integraation perinteisestä maksumiehestä mutta samanaikaisesti todennäköisesti suurimmasta hyötyjästä) on tullut vain tavallinen omaa etuaan ajava eurooppalainen valtio.

Toinen ja jo selvästi kiinnostavampi kansainvälisyyden vähennysvoima voisi olla universaalin sosialidemokratian heikkeneminen. Sosialidemokratia, ennen kaikkea sen ruotsalaisessa muodossa, rakentui halulle olla maailmassa, taata jonkinmoinen kansankoti kaikille ja kaikkialla. Ajattelutapa toteutui pitkään erityisesti kehitysyhteistyössä, kehitysidealismissa, jolla ei välttämättä ollut muuta tavoitetta kuin toisten auttaminen ja parempi oma omatunto. Nyt kehitysyhteistyö on instrumentaalisesti yhtä lailla kauppapolitiikkaa kuin turvallisuuspolitiikkaa, meidän itsemme täytyy siitä myös ja ennen kaikkea hyötyä. Presidentti Halosen voisi ajatella edustavan perinteistä internationalistista ja altruistista sosialidemokratiaa, mutta – monista yksittäisistä globaalin hallinnan aloitteista huolimatta – hän ei ole kyennyt uudistamaan sosiaalidemokraattista ajattelua 2000-luvulle, ennen kaikkea yhdistämään vapauden ja maailmanlaajuisen solidaarisuuden teemoja uudella tavalla.

Sosiaalidemokratian rapautumiseen liittyy myös se seikka, että pohjoismainen (sosiaalidemokraattinen) yhteistyöulottuvuus on ollut heikentymässä ja näin olemme ikään kuin hävittäneet siltaamme Eurooppaan ja silloin myös muuhun maailmaan. Suomi sai kylmän sodan aikakaudella jatkuvasti voimakasta tukea muilta pohjoismailta ja tämä auttoi maata kiinnittymään läntiseen kulttuuripiiriin ja mahdollisti osaltaan toiminnan esimerkiksi rauhan turvaamisen ja kehitysyhteistyön (pienenä) suurvaltana. Toki vaikkapa diplomatian tasolla pohjoismainen yhteistyö on edelleen tiivistä, mutta silti voisi esittää, että toimimme nykyisin jollain lailla enemmän yksin kuin 20 vuotta sitten, emme ankkuroi itseämme tarpeeksi johonkin erityiseen yhteisöön. EU:n sisällä jatkuvasti muodostuvat yhteistyöt ovat enemmän tai vähemmän ad hoc-pohjaisia; ei niistä ole pysyviksi silloiksi.

Neljänneksi globaali talous on kaikkea muuta paitsi maailmassa yhdessä olemisen taloutta (vrt. ”in-der-Welt-sein”). Talouden rationaliteetit, markkinat, tuntuvat jollain lailla irtoavan sosiaalisen maailman kontekstista, huolimatta yritysten yhteiskuntavastuujargonista (sosiaalinen omatunto olisi vielä asia erikseen). Kreikan ja euron kriisi kertoo markkinoista itse asiassa erityisesti sen, että markkinoiden saama informaatio ei ole tarpeeksi hyvää (luottoluokituslaitokset tekevät tehtävänsä surkeasti!) tai ne eivät ainakaan käsittele sitä tarpeeksi mielekkäällä tavalla; ne eivät siis kykene olemaan osana maailmaa tarpeeksi hyvin. Markkinat ovat siis jatkuvasti yksinään ja epävarmoja maailmassa, ja kun markkinoiden logiikka on tullut yhä vahvemmin hallitsemaan kaikkea ajatteluamme Suomessa, olemme ehkä alkaneet itsekin olla epävarmempia maailmassa.

Siinä mielessä tämä on tietysti kummallista, että taloutemme on huimasti kansainvälistynyt viimeisen 20 vuoden aikana ja kaikkea toimintaamme taloudessa ja hallinnossa mitataan yhä useammin maailman mittarein. Ja olemme tietysti pärjänneet loistavasti, näyttää siltä, että olemme hyvin monissa asioissa todellista maailmanluokkaa. Mutta jollain lailla tapamme suhtautua maailmaan ei silti ole luonteva, se on ikään kuin joko puolustuskannalla – meidän täytyy taistella ollaksemme maailmankärjessä – tai ylimielisessä hyökkäysmoodissa, sillä tavalla kuin vaikkapa Hannu Raittilan romaanissa Canal Grande, jossa suomalaisella insinöörimentaliteetilla voidaan todeta, että Venetsia kenties keksi kapitalismin mutta Suomi on sen täydellistänyt. Jotain perin tyhjää on ollut suomalaisessa kansallisessa kilpailupuheessa, ei se kiinnity maailmaan ja hyvään elämään tuossa maailmassa. Ympäristöhuolet sentään pitävät edes hiukan maailmasuhdettamme yllä.

Viidenneksi voimme tietysti ajatella, että globalisaatio, maailma lähellä, on tullut niin itsestään selväksi osaksi ajatteluamme, ettemme enää tarvitse tuohon maailmaan erityistä kiinnittymistä, verkostomme ovat kaikkialla. Globalisaatiokriittinen liikehdintäkin näyttää heikentyneen, maailma tuntuu peruuttamattomasti jakautuneen köyhyyteen ja rikkauteen. Ja niin kutsutut sosiaaliset mediat – joita tämäkin kirja edustaa ja jotka mieluummin nimeän epäsosiaalisiksi – myös kenties erottavat meitä maailmasta, vaikka ne samalla vievätkin meitä sinne; leijailemme bittiavaruudessa emmekä maailmassa. Ehkä tämä globalisaation arkipäiväistyminen on vain uusi muoto ”valmiin” yhteiskunnan traumasta, tilanteesta, jossa mikään ei enää yllätä, mikään yhteiskunnallinen ratkaisu ei välttämättä tunnu enää edeltäjäänsä paremmalta.

***
Intuitioni oikeutus voi tietysti olla kyseenalainen ja kaikkia yllä olevia seikkoja on helppo kritisoida, mutta silti voi kysyä, voisiko jotain tehdä toisin kuin nykyisin? Muutama hajanainen mietelmä tulee mieleen:

Meidän pitäisi ajatella entistä kunnianhimoisemmin ja suuremmin, universaalisti. Meidän pitää ajatella kunnianhimoisesti rooliamme Euroopassa ja maailmassa, emme saisi vain tyytyä olemaan jossain epämääräisessä puolustus- tai hyökkäyssuhteessa maailmaan. Meidän pitäisi kysyä jatkuvasti, mikä on mahdollinen vastuumme maailmasta ja miten näitä mahdollisia vastuita voimme toteuttaa. Miten voimme kunnioittaa maailmaa, miten tietää siitä enemmän, miten kohdata sitä uusin tavoin, miten osoittaa siellä vahvempaa toimijuutta. (Luulen, että erityisesti ympäristökysymyksissä olisi vielä paljon tilaa Suomenkin kaltaisen maan vahvalle kansainväliselle toimijuudelle. Ja totta kai toimijuus on usein resurssikysymys: ulkoasianministeriölle selvästi lisää varoja muuhunkin kuin kehityspolitiikkaan, tiedotusvälineille paljon lisää hyviä ulkomaankirjeenvaihtajia!)

Kunnianhimo tulisi ulottaa monille elämänaloille, itseämme ympäröivään estetiikkaankin. En ole lainkaan vakuuttunut, että esimerkiksi Helsingin uusi musiikkitalo on aivan tarpeeksi kaunis; se ei ole niin kaunis, että sitä tullaan 300 vuoden kuluttua varta vasten ihailemaan ajattomana arkkitehtuurin muistomerkkinä. Kaikissa asioissa emme vielä ole sisäistäneet, mitä maailmanluokka merkitsee, emme siis ole tarpeeksi maailmassa.

Joskus kunnianhimo voi myös merkitä ”konservatismia” tai ainakin kykyä nähdä se, mikä itsessä on hyvää – myös tämä edellyttää aktiivista maailmassa läsnäoloa. Väitteissä Suomen heikosta itsetunnosta ja vahvasta auktoriteettien kunnioituksen perinteestä on paljon perää: kaikesta vanhasta hyvästä, toimivasta, kauniistakin, olemme käskettäessä valmiita luopumaan noin vain. EU:n direktiivi voi olla kuinka älytön tahansa, mutta me toteutamme sen tinkimättä.

Edes hiukan konkreettisemmin: pohjoismaisesta ulottuvuudesta tulisi vahvasti pitää kiinni, sanovat kokemukseni maailmalta. Pohjola on meidän historiaamme, sitä kautta me kuulumme ensisijaisesti maailmaan, Ruotsin läpi me pakenemme tuhkapilviä kotiin. Ja ehkä ankkuroimalla itsemme voimme paremmin ymmärtää muutakin maailmaa, meidän peilimme, se mihin heijastelemme maailmaa, pysyy paikallaan. Tunnustan myös ihailevani ruotsalaisten ja norjalaisten ja tanskalaisten itsetuntoa. Luullakseni se näkyy selvästi kunnianhimoisempana ja itsestään selvempänä, internationalistisempana, suhteena maailmaan – siitä huolimatta, että näissäkin maissa helposti voimme löytää sisäänpäin kääntymisen mekanismeja ja mentaliteettia. Uskon, että vahvalla pohjoismaisella akselilla (EU:n sisällä ja sen kautta) voitaisiin aidosti vaikuttaa esimerkiksi uusien ja välttämättömien globaalin hallinnan mekanismien syntymiseen – syntymiseen siten, että ne eivät jo lähtökohtaisesti edusta liian vahvasti jonkin mahtavan valtiollisen tai taloudellisen tahon intressejä.

Kolmas mieleen tuleva seikka on vielä konkreettisempi: en näe presidentin vallan vähentämisessä mitään mieltä. Vahvan kansan mandaatin myötä hän voi artikuloida Suomen maailmalle ja maailman Suomelle paremmin kuin kukaan muu; hän voi aidosti olla kansan mieli ja tahto maailmalla, ehkä tarjota erilaisen ulottuvuuden hallituksen lyhyen tähtäimen kilpailukykypolitiikalle – mikä ei liene kovin kaukana niistä ajatuksista, joita Leo Mechelinillä ja K.J. Ståhlbergilla heidän luodessaan Suomen hallitusmuotoa 1900-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä. Presidentin esikuntaa pitäisi yksinkertaisesti vahvistaa, vaikkapa muutamalla hyvällä tutkijalla.

Ja niin, lopuksi: ehkä olisi vain mentävä politiikkaan, mentävä politiikkaan maailmasta lähtien.